Alkuseurakunnat
Kristityt ja gnostilaiset olivat kilpailevia uskontoja
Taistelu Jeesuksen sanojen oikean tulkin asemasta oli kärjistynyt vuoteen 200 mennessä, jolloin sekä katoliset kristityt että gnostilaiset väittivät edustavansa todellista kirkkoa ja syyttivät toisiaan vääriksi veljiksi ja teeskentelijöiksi.
Kristinuskosta oli tullut instituutio, jonka kolmiportaisen johdon muodostivat piispat, papit ja diakonit. Nämä julistivat olevansa ainoan oikean uskon vartijoita. Seurakuntien joukossa Rooman seurakunta oli ottanut johtavan roolin. Katoliset kristityt olivat 100-luvun lopulta alkaen sanoneet, että jokainen, joka tunnusti apostolisen uskontunnustuksen, hyväksyi kasteen, osallistui jumalanpalvelukseen ja totteli papistoa, hyväksyttiin kristityksi.
Gnostilaiset korostivat hengellistä kypsyyttä
Gnostilaiset seurakunnat olivat vähemmistönä, mutta he sanoivat korostavansa laadullisia kriteerejä. He arvostelivat katolisia sanomalla, että ei pelkkä kaste tehnyt ihmisestä kristittyä.
Muun muassa "Filippuksen evankeliumissa" sanottiin, että "moni on laskeutunut veteen ja noussut ylös saamatta mitään, vaikka väittääkin olevansa kristitty".
Gnostilaiset vaativat hengellistä kypsyyttä todisteeksi todellisesta uskostaan lainaten Jeesuksen sanoja (Matt. 7:20–21): "Hedelmistä te siis tunnette heidät. Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon."
Katolisille kristityille riitti kirkkouskovaisuus
Katoliset piispat eivät halunneet laadullisia kriteerejä kirkon jäsenyyden ehdoksi, koska jokaisen ehdokkaan henkilökohtainen perehdyttäminen oppiin ja heidän hengellisen kypsyytensä arvioiminen gnostilaisen käytännön tapaan olisi vaatinut paljon työtä ja monimutkaisen hallinnon.
Katoliset piispat pitivät tärkeänä saada paljon jäseniä kristillisiin seurakuntiinsa. He halusivat myös yhdistää eri puolilla maailmaa sijaitsevat kristilliset seurakunnat yhden johdon alaisuuteen.
Katolisen kirkon johtajat loivat selkeän ja yksinkertaisen toimintamallin, joka koostui opista, riiteistä ja sakramenteista sekä poliittisesta järjestelmästä. Se toimintamalli on vuosisatojen kuluessa osoittautunut hämmästyttävän tehokkaaksi ja helposti hallittavaksi.
Lyonin piispa Irenaeus ja Antiokian piispa Ignatios katsoivat, että oikea on se kirkko, joka säilyttää kirkollisen järjestyksen muodot muuttumattomina – piispoineen, pappeineen ja diakoneineen. Kaikki muut kirkot ovat vääriä.
Gnostilaiset eivät tarvinneet pappeja itsensä ja Jumalan välille
Gnostilaisten mielestä suhde papistoon ei saanut erottaa väärää kirkkoa oikeasta kirkosta, vaan ero tuli tehdä kirkon jäsenten ymmärryksen tason ja heidän keskinäisten suhteidensa laadun mukaan.
Gnostilaisten mielestä olennaista olivat:
osallistuminen "todellisen veljeskunnan viisauteen" sekä
"hengellinen ystävyys niiden kesken, jotka ovat peräisin samasta juuresta".
Gnostilaisilla oli ihanteellinen kuva "hengellisestä kirkosta". Se erosi jyrkästi katolisten tarjoamasta "maanläheisestä kirkosta", jonka muodostivat yksinkertaisesti vain jumalanpalvelukseen kokoontuvat seurakunnan jäsenet.
Gnostilaisessa tekstissä "Suuren Setin toinen opetus" sanotaan gnosiksen saaneista, että "ystävyys yhdistää heitä ikuisesti, he eivät tunne minkäänlaista vihamielisyyttä eivätkä pahuutta ... he elävät järjen veljeydessä ja viisaudessa ... rakastavat toisiaan hengen yhteydessä".
Gnostlaiset pyrkivät tuntemaan itsensä
Gnostilaiset sanoivat: "Kun ihminen tuntee itsensä ja Jumalan, joka hallitsee totuutta, hän pelastuu."
He sanoivat myös: "Ainoastaan ne, jotka käsittävät eläneensä tietämättömyydessä ja oppivat vapautumaan siitä oivaltamalla, keitä he ovat, kokevat valaistuksen ja saavat uuden elämän, ylösnousemuksen."
Kasteen tapaisia fyysisiä riittejä he pitivät merkityksettöminä ja sanoivat, että "totuuden kaste on jotain muuta".
Gnostilaisessa "Tutkielmassa totuudesta" sanotaan papillisen hierarkian tottelemisen merkitsevän uskovien alistumista sokeille oppaille, ja uskon kasteeseen ja muihin sakramentteihin osoittavan naiivia maagista ajattelua.
Gnostilaiset seurasivat sielun polkua
Nag Hammadista löydetyssä gnostilaisessa tekstissä "Arvovaltainen opetus" kuvataan sielun matkaa ja sitä kuinka sielu tuli alun perin taivaasta - Täyteydestä - mutta kun se oli heitetty alas ruumiiseen se alkoi tuntea intohimoa, vihaa ja kateutta.
Tekstissä sielua kehotetaan etsimään tietoa ja sanotaan, että sielu saavuttaa täyttymyksen, kun se saa tiedon Jumalasta.
Gnostilaiset sanoivat etsivänsä ja seuraavansa sielun polkua. He sanoivat myös, että katoliset piispat eivät tiedä, että gnostilaisilla kristityillä on suora yhteys Kristukseen, sielun todelliseen paimeneen, minkä vuoksi he eivät tarvitse piispojen ohjausta.
Katoliset piispat pitivät omaa oppiaan totuutena ja uskon ainoana oikeana muotona. Sen sijaan gnostilaiset pitivät kaikkien uskontojen opinkappaleita, spekulaatioita ja myyttejä – myös omiaan – ainoastaan totuuden likiarvoina.
Harvat ja valitut
Valentinolaisen gnostilaisuuden läntisen koulukunnan kaksi tärkeintä opettajaa, Ptolemaios ja Herakleon, olivat sitä mieltä, että kirkkoon kuului sekä hengellinen osa että ei-hengellinen osa.
Kun Jeesus sanoi, että "monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja" (Matt. 22:14), he selittivät sen tarkoittavan, että kristittyjen suuri enemmistö olivat ne "monet", jotka olivat kutsutut, mutta he itse ja kaikki muut, jotka olivat saaneet gnosiksen, kuuluivat gnostilaisina "harvoihin valittuihin". Herakleon sanoi, että Jumala oli antanut heille hengellisen ymmärryksen, jotta he voisivat opettaa "monia" ja auttaa myös heitä saavuttamaan gnosiksen.
Kristuksen olemuksen mysteeri
Ptolemaios sanoi, että vihkiytymättömät kristityt palvoivat Luojaa ikään kuin tämä olisi Jumala. Hänen mukaansa kristityt eivät ymmärtäneet Kristuksen olemuksen mysteeriä, vaan uskoivat virheellisesti, että Kristus oli pelastanut heidät synneistä nousemalla ruumiillisesti kuolleista.
Ptolemaioksen mukaan gnosiksen saaneet olivat tulleet tuntemaan Kristuksen olemuksen mysteerin ja ymmärtävät hänet Isän lähettämänä Totuutena.