Gnostilaisuus – polku kohti sisäistä eheyttä ja olevaisen ymmärtämistä

 

 

Gnostilaisuus on syntynyt jo ennen kristinuskoa Lähi-idässä. Jotkut pitävät gnostilaisuutta kristinuskon esiasteena. Nimitys ”gnostilainen” tulee kreikankielen sanasta gnosis (tieto). 

 

Nasorealaisuus oli gnostilaisuuden ensimmäinen muoto, joka syntyi ajanlaskuamme edeltäneellä vuosisadalla Eufrat ja Tigris virtojen alajuoksulla. Sieltä tämä uskonto levisi vähitellen lännemmäksi Syyrian ja Palestiinan alueelle. Nasorealaisten perintö jatkui mandealaisuudessa.
 

Mandealaiset  gnostilaiset kutsuvat ylintä Jumalaa "Ykseydeksi" ja tästä syntyneiden henkiolentojen muodostamaa Valon maailman ”Täyteydeksi”. He uskovat, että ylimmästä Jumalasta syntynyt Luojajumala on luonut aineellisen maailman ja ihmisen. Mandealaisten uskoon kuuluvat myös Valon maailman pelastajahenget sekä ajatus sielun paluusta Valon maailmaan kuoleman jälkeen. Mandealaisten käsityksissä sielujen koti ja alkuperä on ylimmän Ykseyden luona, josta sielut ovat joutuneet maanpakon eli aineellisen ruumiin vangeiksi, mutta jonne ne lopulta jälleen palaavat. He myös uskovat, että pelastajahenget avustavat sieluja ihmiselämän aikana ja ohjaavat sen jälkeen Valon maailmaan. Mandealaisuus kieltää tappamisen, itsemurhan, väkivallan, häpäisemisen, valehtelun, varastamisen, aviorikoksen ja avioeron. Yksi varhaisten mandealaisten keskeisimpiä sakramentteja oli rituaalinen kylpy eli upotuskaste, jota suoritettiin virtaavassa vedessä valkoisiin vaatteisiin puettuna. Sen arvellaan olleen esikuvana muun muassa Johannes Kastajan toiminnalle.

Jeesuksen opetukset vaikuttivat paljon gnostilaisuuteen. Esimerkiksi Jumalan käsittäminen nimenomaan rakkauden Jumalaksi ja lähimmäisenrakkauden korottaminen ihmisen keskeisimmäksi elämänohjeeksi ja jumalalliseksi laiksi tuli Jeesuksen ansiosta gnostilaisuuteen. Eräiden Jeesuksen opetusten sanotaan esiintyvän gnostilaisissa evankeliumeissa alkuperäisemmässä ja täydellisemmässä muodossa kuin Uuden testamentin evankeliumeissa.
 

Manikealainen gnostilaisuuden haaraa sai alkunsa Persiassa 200-luvulla eläneen profeetta Manin toimesta ja kohosi yllättäen yhdeksi sen ajan suurista maailmanuskonnoista. Kirkkoisä Augustinus oli manikealainen ennen kuin kääntyi kristinuskoon 300-luvun lopulla. Manikealaisuus levisi Rooman valtakunnan länsiosiin ja idässä aina Kaakkois-Kiinaan uiguurien asuinsijoille saakka. Ranskassa manikealaisuus jatkui kataarien gnostilaisen uskonnon muodossa aina 1300-luvulle saakka. Kiinassa manikealaisuus hiipui kokonaan vasta 1500-luvun lopulla.  

 

Vähässä-Aasiassa vuosina 140–160 vaikuttaneen gnostilaisen opettajan Theodotoksen mukaan gnostikko on ihminen, joka on ymmärtänyt sielunsa taivaallisen alkuperän:
 

"Meitä ei tee vapaaksi pelkkä kaste, vaan tieto siitä, keitä me olemme ja mitä meistä on tullut, missä olemme olleet tai mihin olemme joutuneet, minne olemme matkalla ja mistä meidät on vapautettu, mitä on syntymä ja mitä jälleensyntyminen."
 

 


Miltei 1800 vuoden ajan lähes kaikki, mitä gnostilaisuudesta tiedettiin, perustui heidän vastustajiensa yksipuolisen kielteisiin kirjoituksiin. Vasta 1945 Ylä-Egyptissä Nag Hammadin kaupungin lähistöllä tehty arkeologinen löytö toi päivänvaloon gnostilaisten omia kirjoituksia. Löydetyn ison saviruukun sisällä oli 13 papyruksesta valmistettua, nahkakansiin sidottua kirjaa, jotka sisälsivät 300–400 -luvuilla tehtyjä koptinkielisiä käännöksiä vielä varhaisemmista kreikankielisistä gnostilaisista evankeliumeista. Näistä mainittakoon "Tuomaan evankeliumi", "Filippuksen evankeliumi" ja "Johanneksen salainen kirja". Alkuperäisen "Tuomaan evankeliumin" kirjoitusajankohdaksi arvellaan noin vuotta 140, mutta se saattaa sisältää perimätietoa, joka on peräisin varhaisemmalta ajalta kuin Uuden testamentin evankeliumit, kenties jo vuosilta 50–100. Kyseessä oli siis arkeologinen sensaatio. Nag Hammadin gnostilaisista evankeliumeista saamme käsityksen siitä, millaista oli ajanlaskumme alun gnostilaisuus. 
 

Nykyisin gnostilaisuus ilmenee eri maissa toimivina gnostilaisina kirkkokuntina, joiden uskonkäsityksiä voi kuvailla universaaleiksi ja yleisuskonnollisiksi, ilman dogmien rajoittavuutta. Suurimmat gnostilaiset kirkkokunnat toimivat Yhdysvalloissa, pienempiä Australiassa ja Euroopassa.


Gnostilaiset ajatukset vaikuttavat taustalla myös useissa filosofisissa ajatussuuntauksissa ja nykyajan hengellisissä liikkeissä, joista tunnetuimpia ovat teosofia ja ruusuristiläisyys sekä erilaiset New Age -liikkeet. Yhteistä meidän aikamme gnostilaisille yhteisöille on, että ne tarjoavat henkisen polun kohti ihmisen sisäistä eheyttä. Niiden opetusten ydinsanomat liittyvät lähimmäisenrakkauteen, suvaitsevaisuuteen sekä näkyvän ja näkymättömän olevaisen ymmärtämiseen.
 


Gnostilaiset pitävät ihmisen todellisena olemuksena hänen kuolematonta sieluaan, ja uskovat, että ihmisen sielu on osa jumalallista henkeä, joka ihmisen kuoltua palaa takaisin kotiinsa Jumalan yhteyteen.

Gnostilaisen käsityksen mukaan ihmiselämän tarkoituksena on henkisen kehityksen kautta saavuttaa gnosis eli tietoisuus sisimpäänsä kätkeytyvästä jumalallisesta voimasta ja sielunsa taivaallisesta alkuperästä. Tähän pyrkiessään ihmisen tulee täyttyä viisauden valosta, hänen henkisen olemuksensa tulee eheytyä, hänen tulee toimia eettisesti oikein sekä hylätä lihallisten ja aineellisten tarpeidensa ensisijaisuus. Gnosiksen voi saavuttaa kuka tahansa, jolla on malttia hitaasti edetä polullaan.

"Ihmisen sielu on kuolematon ... yksilöllinen olento, elävä henki, kipinä Suuresta Valosta, joka on siirtynyt ihmisruumiiseen ja asuu siinä; tulee erotetuksi ruumiista kuolemassa, ja palaa Jumalan luo, joka on sen antanut; joka ei hajoa eikä katoa kuolemassa, kuten henkäys tai savu, ja jota ei voi tuhota; joka edelleen on olemassa, on aktiivinen ja älyllinen, kuten ollessaan Jumalassa ennen kuin verhoutui ihmisruumiiseen." (Albert Pike 1871)

 

Mitä on gnostilaisuus?