Mikä on Luojajumala eli demiurgi?

Platonin ajatukset ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin hänen elinaikansa jälkeen kehkeytyneisiin uskontoihin, mutta erityisesti gnostilaisuuteen. Tunnetuin gnostilaisuuden omaksuma laina Platonilta on käsitys Jumalan ja luojajumalan erillisyydestä. Nimitys "demiurgi" on Platonin keksimä ja se esiintyi ensimmäisen kerran hänen Timaios-dialogissaan, joka on kirjoitettu noin vuonna 360 eaa.

Platon kirjoittaa Faidros-dialogissaan, että koska mikään ei voi syntyä ilman syytä, tulee maailmankaikkeudenkin syntymisellä olla joku syy. Hänen mielestään tämä syy oli korkein olento. Platon kirjoitti Timaios-dialogissaan, että maailmalla ei ole alkua eikä loppua ajassa, vaikka se olikin sekä luotu että tuhoutuva. Hän sijoitti luomisen teon ja kaiken luovan toiminnan ajan ulkopuolelle ja sanoi ajan alkaneen vasta maailman mukana. Ennen aineellisen maailman luomista vallitsi Platonin mukaan kaaos eli tila, josta puuttui tasapaino ja jossa alkuaineet olivat muodottomina, toisiinsa sekoittuneina ja jatkuvasti liikkeessä. Platon uskoi, että korkein olento eli Jumala toi tähän kaaokseen järjestyksen, yhtenäisyyden ja tasapainon luojajumalan eli demiurgin avulla. Platon piti demiurgia maailmankaikkeuden isänä ja luojana, joka käytti ideaalien ja muotojen täydellistä ja ikuista maailmaa esikuvanaan luodessaan aineellisen maailman kaaoksen aineksista.

Platon kuvaa demiurgin hyväntahtoiseksi olennoksi, jonka tarkoituksena oli luoda täydellisen hyvä maailma. Demiurgi suunnitteli ja muovasi aineellisen maailman täydelliseksi, mutta Platonin mukaan maailmasta tuli kuitenkin epätäydellinen, sillä demiurgi joutui käyttämään olemassa ollutta kaaoksen materiaa, joka ei taipunut muovailtavaksi hänen toivomallaan tavalla.

Platonin ajattelu ja satoja vuosia myöhemmin syntynyt juutalainen teologia – jota Vanha testamentti edustaa – poikkeavat toisistaan olennaisesti. Platon oletti maailmankaikkeuden rakennusaineena käytetyn materian olleen olemassa jo ennen luomista. Raamatussa sen sijaan sanotaan, että kaikkivaltias Jumala loi maailmankaikkeuden tyhjästä, ex nihilo. Juutalaisen teologian mukaan olevaisuuden korkein olento ja luojajumala ovat yksi ja sama olento, jota kutsutaan nimellä Jumala eli Jahve. Sen sijaan Platonin mukaan luojajumala eli demiurgi oli maailmankaikkeuden korkeimman olennon alapuolella, tämän palvelijana. Juutalaisen teologian mukaan luomakunta oli Jumalan luomana alun perin täydellisen hyvä ja vasta Saatana sekä syntiinlankeemus toivat maailmaan pahuuden. Platonin mukaan taas maailman pahuus on seurausta demiurgin tekemästä virheestä.

 

 

Mandealaisuus edustaa persialaista gnostilaisuutta. Se on ainoa antiikin ajan uskonnollisista liikkeistä, joka selvästi samastuu gnostilaisuuteen. Myöhäisempi mandealaisuus on saanut vaikutteita ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan gnostilaisuudesta. Mandealaisuus on säilyttänyt traditionsa ja uskonnonharjoituksensa nykypäiviin asti.

Mandealaisten mytologiassa luojajumalalle eli demiurgille kuvataan kolme eri olemusta. Näistä alin olemus oli nimeltään Ptahil, joka olemus oli väliaikaisena olemassa vain sen ajan kuin aineellinen maailma luotiin. Demiurgin kaksi muuta olemusta olivat Abathur ja Joshamin. Abathurin tehtävä on kuolevaisten sielujen tuomitseminen. Joshamin kuvataan demiurgin ylimmäksi olemukseksi, joka halusi luoda ihmisen, mutta sai siitä Ylimmältä eli Valon Kuninkaalta ankaran rangaistuksen. Joshaminin kerrotaan luoneen aineelliseen maailmaan ihmisen, mutta hän ei pystynyt saamaan ensimmäistä ihmistä eli Aadamia jalkeille ennen kuin Todellinen Jumala oli antanut Aadamille sielun Valon maailmasta. Mandealaisten uskoon kuuluvat myös Valon maailman lähettiläät eli pelastajahahmot sekä ajatus sielun paluusta Valon maailmaan kuoleman jälkeen, jos ihminen oli saavuttanut tietoisuuden (nasirutha = gnosis) jumalallisesta alkuperästään. Mandealaisten kirjoituksissa juutalaisten Jumala Jahve kuvataan pahaksi, alemmaksi jumaluudeksi.

 

Setiläisyys oli ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla yksi syyrialais-egyptiläisen gnostilaisuuden pääkoulukunnista.

Setiläisen luomismyytin mukaan kaikkeuden alkuna ja kaiken yläpuolella on persoonaton Todellinen Jumala, "Yksi", josta on virrannut eli emanoitunut alempia henkisiä olentoja. Näistä ensimmäinen oli Barbelo ("Kaitselmus"), josta edelleen emanoitui muita, kuten Sofia ("Viisaus"). Sofia loi Jaldabaoth -nimisen demiurgin, joka puolestaan varasti Sofialta jumalallista voimaa ja loi aineellisen maailmankaikkeuden, mukaan lukien ihmisen. Setiläiset yhdistävät "Luojan" Vanhan testamentin Jumalaan, Jahveen. Joskus setiläiset kuvasivat demiurgin leijonapäisenä käärmeenä.

Setiläisessä myytissä Jaldabaoth -demiurgi luodessaan Aadamin siirsi samalla vahingossa osan Sofialta varastamastaan voimasta tähän ensimmäiseen ihmisruumiiseen ja menetti sen vuoksi oman voimansa. Korjatakseen virheensä Jaldabaoth loi Aadamin kylkiluusta Eevan ja yritti saada voimansa takaisin raiskaamalla tämän, mutta Sofian henki siirtyykin Hyvän ja Pahantiedon Puuhun. Tästä puusta syötyään Aadam ja Eeva saivat itselleen jumalallisen voiman, jonka Jaldabaoth -demiurgi oli varastanut Sofialta. Näin Edenin syntiinlankeemuskertomus saakin setiläisessä myytissä toisenlaisen sisällön kuin Raamatussa. Mitään syntiinlankeemusta ei setiläisten mukaan tapahtunutkaan, vaan kielletyn hedelmän syöminen olikin eräänlainen lunastustapahtuma, jossa käärme toimi opastavana hahmona ja hedelmän syöminen oli ensimmäinen vaihe ihmiskunnan pelastamiseksi tietämättömyydeltä ja pahuudelta.

Setiläisen käsityksen mukaan luomistyössä ihmisruumiista tuli pyyteitten hallitsema ja pahuuden alku, sielun aineellinen vankila, josta sielu voi tietoisuuden heräämisen ja lunastuksen kautta vapautua ja palata jumalalliseen maailmaan. Ihmisruumis on aineellinen, mutta sen sisällä on sielu, Valon maailmasta peräisin oleva jumalallisen hengen kipinä – elementti, joka yhdistää ihmisen Todelliseen Jumalaan. Lunastuksen keskeisenä edellytyksenä on tietoisuus (gnosis) Todellisesta Jumalasta sielun isänä. Setiläiset sanoivat, että myös Jeesus opetti tätä tietoisuutta Todellisesta Jumalasta, mutta katolinen kirkko sivuutti sen ja pakotti tilalle kirkkoisien kanonisoimia muita uskonkappaleita, jotka antavat väärän kuvan Jeesuksesta.

 

Valentinolaisuus oli toinen ajanlaskumme alun gnostilaisuuden pääsuuntauksista. Se sai nimensä perustajaltaan Valentinokselta. Hän syntyi vuoden 100 aikoihin Egyptissä Aleksandrian lähistöllä ja pääsi opiskelemaan Aleksandriaan, joka siihen aikaan oli varhaiskristillisyyden merkittävä keskus. Siellä hän sai vaikutteita sekä platonilaisesta, juutalaisesta että kristillisestä filosofiasta Basilidekselta, joka opetti Aleksandriassa vuosina 130–160.

Valentinos katsoi, että Jumalasta lähtöisin olevat emanaatiot jatkuivat pareittain ilmaisten kukin vuorollaan yhtä Jumalan ominaisuuksista. Hän uskoi, että kukin emanaatiopari oli edellistä heikompi ja laimeampi, koska oli edeltäjäänsä etäämpänä jumalallisesta alkulähteestä, ja että kolmenkymmenen emanaation jälkeen jumalallinen Valon maailma, "Täyteys", oli valmis. Viimeisen emanaation nimi oli Valentinoksen mukaan Viisaus (Sofia) ja siitä tuli aineellisen maailman synnyttäjän, Jaldabaothin eli demiurgin, äiti.

Valentinolaisuuden opetukset perustuivat enemmän kristinuskoon kuin setiläiseen gnostilaisuuden. Valentinolaisten käsitys maailman luomisesta vastaa setiläisyyttä, mutta valentinolaiset eivät nähneet luojajumalaa (demiurgia) yhtä kielteisenä kuin setiläiset, vaan pitivät demiurgia ihmiskunnalle ystävällismielisenä. Valentinos katsoi, että kaiken olevaisen lähtökohtana oli ihmiselle käsittämätön Todellinen Jumala, joka oli myös Raamatussa "Jumalaksi" kutsutun vähäisemmän jumalan alkulähde.

 

Manikealaisuudelle antoi nimensä sen perustaja profeetta Mani, joka eli ja vaikutti Persiassa 200-luvulla. Persiasta alkunsa saanut manikealainen gnostilaisuuden haaraa kohosi yllättäen yhdeksi sen ajan suurista maailmanuskonnoista. Aikanaan sen kannattajia oli kaikkialla Välimeren alueella, Syyriassa, Pohjois-Arabiassa, Mesopotamiassa ja Persiassa. Manikealaisuuden asema alkoi 300- ja 400-luvuilla heiketä Välimeren alueella, mutta sen vaikutus vahvistui idän suunnalla ja liike levisi Keski-Aasiassa ja Kiinassa aina Tyynenmeren rannalle saakka. Vanhan silkkitien varteen syntyi suuria manikealaisia keskuksia, jotka olivat voimissaan satoja vuosia. Uiguurit omaksuivat manikealaisuuden valtionuskonnokseen 700-luvun puolivälissä. Itään levitessään manikealaisuuteen yhdistyi myös buddhalaisia piirteitä. Manikealaisuus näyttää hiipuneen Kiinassa kokonaan vasta 1500-luvun lopulla.

Profeetta Manin kirjoituksissa olleen luomismyytin mukaan alussa oli syntynyt rinnakkain kaksi toisistaan riippumatonta maailmaa: Valon valtakunta, jota hallitsi "Suuruuden Isä", ja Pimeyden valtakunta, jota hallitsi "Pimeyden Prinssi". "Pimeyden Prinssi" hyökkäsi Valon valtakuntaan ja syntyneessä taistelussa osa valosta joutui pimeän nielemäksi. Näin valo antoi aineelle elämän henkäyksen ja manikealaiset uskovat, että kaikissa aineellisissa olennoissa on valoa pimeän vankina.

Manikealainen luomismyytti jatkui kertomuksella, kuinka "Suuruuden Isä" loi olevaisen kolmessa jaksossa. Ensimmäisessä luomisessa syntyivät "Elämän Äiti" ja "Ensimmäinen Henkilö", joille syntyi kuusi poikaa: "Tuli", "Vesi", "Valo", "Tuuli" ja "Eetteri" sekä "Viisauden Voima". Toisessa luomisessa syntyivät "Suuri Rakentaja" ja "Elävä Henki", joille syntyneet kuusi poikaa edustivat taivaita. Kolmannessa luomisessa "Kolmas Sanansaattaja" loi aineellisen kosmoksen ja elolliset – viimeisenä näistä ihmisen Aadamina ja Eevana – sekä lähetti "Kirkkauden Jeesuksen" vapauttamaan "Aadamin" ja "Eevan" ruumiiden vankina olevan hengellisen valon. Kolmas vaihe jatkuu edelleen ja kun se päättyy, valo on kokonaan vapautunut pimeän vallasta.

Manikealaiset myytit Jumalasta, maailmankaikkeudesta ja ihmisestä muistuttavat vanhoja syyrialaisia myyttejä ja poikkeavat monista muista gnostilaisista suuntauksista. Esimerkiksi manikealaisuudessa maailman ja ihmisen luomista ei pidetä seurauksena Valon maailmassa tapahtuneesta lankeemuksesta, vaan niitä pidetään Jumalan aikaansaannoksena, joka palvelee ihmisessä olevan sielun jalostumista ja valon vapautumista.

 

Meruslaisuus on saanut nimensä Meruksesta, joka perimätiedon mukaan vaikutti 1500-luvun alkuvuosina Krimillä toimineen, manikealaista gnostilaisuutta edustaneen veljeskunnan piirissä.

Meruksen jumalakäsitys on yhdistelmä Platonin kirjoituksissa ja perinteisissä gnostilaisissa kirjoituksissa sekä Idän uskonnoissa esiintyvistä käsityksistä. Merus kuvaa Valon maailman olentojen syntyneen emanoitumalla korkeimmista olennoista ja hän tekee eron todellisen Jumalan ja luojajumalan välillä. Merus kuitenkin kuvaa Platonin tavoin luojajumalan hyväntahoiseksi demiurgiksi, joka toimii Jumalan toimeksiannosta ja tämän välikappaleena. Meruksen jumalakäsitykselle on olennaista kaikkeuden ikuinen kiertokulku, jossa kaikki alkaa Jumalasta ja päättyy Jumalaan.