Gnostikot ja agnostikot


Gnostikoksi ("tietäväksi") kutsutaan ihmistä, joka kokee saaneensa tiedon todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Sen vastakohdaksi eli "agnostikoksi" ("ei-tietäväksi") sanotaan ihmistä, joka sanoo, että ihminen ei voi tietää mitään todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Jumalaan uskovien käsitykset voidaan saksalaisen professori Karl Jaspersin mukaan kiteyttää seuraavaan viiteen filosofiseen perus­lau­see­seen:

  • korkein olento on olemassa;
  • korkein olento on ikuinen, mutta maailma on katoava;
  • ihminen on rajallinen;
  • ihminen voi elää Korkeimman johdatuksessa;
  • ihmiseen kohdistuu ehdoton, ajaton vaatimus: on elettävä moraalisesti oikein.

Ateismi

Ateismi eli jumalattomuus tai jumalankieltäminen tarkoittaa jumalauskon puuttumista tai käsitystä, jonka mukaan jumalaa tai jumalia ei ole olemassa. Ateismin vastakohta on jumalausko eli teismi.

Ateistista suuntausta on edustanut muun muassa buddhalaisuus alkuperäisessä muodossaan. Intiassa vaikutti 600–200-luvuilla eaa. filosofinen koulukunta, joka edusti aineellista todellisuuskäsitystä ja arvosteli hindulaisuutta harhaluuloiksi. Antiikin Kreikassa mainitaan 400-luvulla eaa. ateistisina ajattelijoina ainakin atomiopin kehittäjät Leukippos ja Demokritos, jotka laativat aineellisen todellisuuskäsityksen eivätkä viitanneet sen tueksi mitenkään jumalaan tai yliluonnolliseen. Theodoros Kyreneläinen (noin 335–260 eaa.) oli liikanimeltään Theodoros Jumalaton. Hän hylkäsi kaikki jumalia koskevat uskomukset.

Kristinuskon hallitseman keskiajan jälkeen uskontoon kohdistunut arvostelu alkoi Euroopassa lisääntyä 1500- ja 1600-luvuilla. Ateistiset ajattelijat ilmaantuivat valistuksen aikana 1700-luvulla, kun suvaitsevuus erilaisia näkemyksiä kohtaan oli lisääntynyt. Ensimmäisiä heistä oli Thomas Hobbes (1588 – 1679). Erityisesti ranskalaisten valistusajattelijoiden yhteinen piirre oli kriittinen asenne uskontoa kohtaan. 1800-luvulla filosofi Ludwig Feuerbach katsoi, että jumala on ihmisen keksimä luomus pelkojensa ja toiveidensa käsittelemiseksi. Hän arvosteli myös kristinuskon perusteita. Hänen ajattelunsa oli ateistista ja materialistista. Kommunismin perustajat Karl Marx ja Friedrich Engels omaksuivat Feuerbachin uskontoajattelun pääkohdat. Lisäksi Marx ja Engels painottivat uskonnon yhteiskunnallista ja taloudellista vaikutusta: ”Uskonto on kansan oopiumia”.

Ateismia edustaneissa uskomusjärjestelmissä, kuten materia­listisessa humanismissa ja kommunismissa sekä muissa materia­lis­ti­sissa katsomuksissa keskeisiä väittämiä ovat olleet muun muassa sellaiset käsitykset kuin: ”Jumalaa ei ole olemassa”, ”Jumalaa ei voi kiittää hyvästä eikä syyttää pahasta”, ”Ihminen voi kantaa vastuun elämästään Jumalasta riippumatta” sekä ”Moraali ja etiikka eivät vaadi perusteluikseen Jumalaa, sillä ihminen on pohjimmiltaan hyvä”.

Ateismin rinnalla kulkee ns. vapaa-ajattelu, joka tarkoittaa uskonnosta vapaata ajattelua. Se suhtautuu arvostelevasti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen. Vapaa-ajattelijoita ovat muun muassa ateistit, uskonnottomat sekulaarihumanistit, rationalistit ja materialistit. Sekulaari humanismi on nimitys uskonnottomalle humanismille. Se on eettinen elämänkäsitys, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen. Se ei ole jumalauskoinen, eikä se hyväksy yli­luonnollista todellisuuskäsitystä.

Lähellä ateismia on myös skeptismi, joka väittää, että ihminen ei voi aistiensa rajallisuuden vuoksi saavuttaa varmaa tietoa mistään. Skeptikot kiistävät Jumalan ja yliluonnollisten ilmiöiden olemassaolon, koska niistä ei ole todisteita.

Ateismin ja jumalauskon välimastoon sijoittuu rationalistinen ajattelu, joka uskoo, että persoonallista Jumalaa ei ole olemassa, ja että Jeesus ei ollut jumala. Rationalistit uskovat kuitenkin, että jokin korkeampi voima saattaa olla olemassa, sillä ennen alkuräjähdystä on täytynyt olla joku alkusyy. Sitä alkusyytä, alkuräjähdyksen ”napin painajaa” rationalistit eivät kutsu Jumalaksi, vaan joksikin muuksi, esim. Absoluutiksi tai kosmiseksi Älyksi.

Uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvat ihmiset eivät ole kiin­nos­tu­nei­ta korkeimmasta olennosta eivätkä hengellisyydestä ja jos he joskus osal­lis­tuvat uskonnollisiin toimintoihin, he tekevät niin vain ulkonaisen tavan vuoksi. Vapaa-ajattelijat katsovat, että uskon pitää perustua tieteeseen ja järkeen eikä siinä saa olla vaikutuksia dogmeista tai perinteistä eikä se saa olla auktoriteettien ohjaamaa.

Ateismi on argumentein perusteltu filosofinen teesi, joka kieltää Jumalan ja hengellisyyden. Osa ateisteista voi olla maallistuneita eli sekulaareja humanisteja, jotka korostavat järkeä sekä oikeudenmukaisuutta ja eettisyyttä, mutta eivät katso moraalin olevan mitenkään jumalallista.

Ateistien ja uskonnottomien filosofiset peruslauseet voidaan Jaspersin tapaan kuvata seuraavasti:

  • korkeinta olentoa ei ole olemassa, on ainoastaan maailma ja maailman tapahtumien säännöt;
     
  • aineellinen maailma on kaikki eikä mitään "tuonpuoleista" ole ole­massa; kun maailma aikanaan katoaa, mitään ei jää jäljelle;
     
  • ihminen on täydellinen ja hänessä itsessään oleva olemisen perusta on riittävä; ihminen on katoavainen kuten kaikki muukin maailmassa eikä mitään sielua ole;
     
  • korkeimman johdatusta ei ole, vaan ihminen kykenee seuramaan omaa itseään ja voi luottaa omiin voimiinsa;
     
  • ihmiseen ei kohdistu mitään ehdottomia vaatimuksia, sillä ihmisen näkemykset ja moraaliset ehdot muuttuvat kaiken aikaa.

Ateismia ja uskonnosta luopumista pidetään seurauksena valistuksen ajan vaatimuksista, joita on esitetty 1700-luvulta alkaen. Valistus vaati kriittistä suhtautumista auktoriteetteihin sekä pyrkimystä ymmärtävään tietoon siitä, mitä ihmisen tulee asettaa elämänsä perustaksi.

Jaspersin mielestä valistuksen sinänsä oikeutetut vaatimukset on usein ymmärretty väärin luulemalla, että kaiken tiedon pitää perustua pelkästään järkeen. Vääränlainen valistusajattelu julistaa ehdottomiksi totuuksiksi vain järjellä löydetyt tiedot ja jättää ihmisen yksin oman itsensä varaan olettaen, että hän järjellään voi käsittää kaiken hänelle olennaisen tärkeän.

Oikeanlainen valistusajattelu sen sijaan ei halua asettaa rajoja ihmisen taipumukselle kysellä ja pohtia myös sellaisia asioita, joita järjellä ei voi käsittää. Niinpä oikeanlainen valistusajattelu kannustaa punnitsemaan älyn ja järjen ohjaamana muun muassa ihmisenä olemisen arvoja, vaikka ne eivät järkeen perustukaan. Samoin oikeanlainen valistusajattelu pitää mahdollisena, että ihminen voi kuulla sisäisen äänensä kertovan hänelle totuuden silloin, kun ihminen on vapaasti oma itsensä.

Myös valistusajattelu on eräänlaista uskontoa. "Valistunut" on ottanut kan­net­ta­vak­seen kriittisen tietämisen raskaan taakan ja uskoo pääsevänsä varmaan ja perimmäiseen tietoon odottamalla tieteen tai sisäisen äänen kertovan hänelle totuuden. Tällainen ihminen saa odottaa ehkä koko elämänsä ajan löytämättä tietoa ja kuulematta sisäistä ääntään. Väärällä tavalla "valistunut" joutuu olemaan kateellinen niille Jumalaan uskoville, jotka ovat saavuttaneet mielenrauhan uskonsa tarjoamien perimmäisten totuuksien kautta. Jos uskon välttämättömyys käy jollekin "valistuneelle" henkilölle selväksi, hänen on löydettävä uskonsa itse eikä siinä voi käyttää perusteluina järkeä, tiedettä tai filosofiaa.

Jos vertaamme uskontoa inhimillisen kulttuurin muihin osa-alueisiin, kuten musiikkiin, kirjallisuuteen tai ruokakulttuuriin, huomaamme yhden olennaisen eron, joka koskee omasta kulttuurisesta käyttäytymisestä poikkeavan toiminnan suvaitsemista. Kukaan ihminen ei käy toisen kimppuun sen vuoksi, että tämä harrastaa erilaista musiikkia, lukee erilaisia kirjoja tai syö erilaista ruokaa. Sen sijaan uskonto saa ihmiset suvaitsemattomaksi jopa siinä määrin, että se voi johtaa toisin uskovien vainoihin ja väkivaltaiseen kohteluun. Uskontojen historiasta löydämme vain muutamia poikkeuksia, jotka osoittavat tiettyjen suuntausten suhtautuneen hyväksyvästi muihin uskontoihin. Yksi näistä suvaitsevista uskonnoista on historian saatossa ollut gnostilaisuus. Myöskään ateistien ei tiedetä milloinkaan hyökänneen uskovien kimppuun väkivalloin.

Gnostilaisuudella ja ateismilla on väkivallattomuuden lisäksi toinenkin yhtäläisyys: kumpikin perustuu ihmisen henkilökohtaiseen tulkintaan tai kokemukseen. Sen sijaan ilmoitususkonnot – juutalaisuus, kristinusko ja islam – eivät kannusta yksilöllisiin tulkintoihin, vaan ohjaavat hyväksymään sen, mitä joku muu on joskus sanonut. Voikin olla niin, että gnostilainen ja ateisti saattavat kohdata toisensa helpommin kuin muiden uskontojen kannattajat toisensa.

Agnostikko voi olla uskova tai uskonnoton, mutta agnostikot katsovat, että jumalasta, sielusta tai kuolemanjälkeisestä elämästä ei ole mahdollista tietää mitään varmaa. Agnostikot ovat siis taipuvaisia samaan tietämisen nöyryyteen kuin gnostikotkin. Myös skeptikot katsovat, että ihminen ei voi saavuttaa varmaa tietoa mistään aistein havaitsemattomasta, joten he suhtautuvat kriittisesti uskontoihin ja ovat yleensä uskonnottomia.
 


Onko deismi gnostilaisuutta?