Miten gnostilaiset uskonkäsitykset poikkeavat muista uskonnoista?

Sielu- ja pelastuskäsitysten osalta gnostilaisuudessa on samoja käsityksiä kuin hindulaisuudessa. Se ei ole ilmeellistä, sillä nämä kummatkin perustuvat muinaisesta Egyptissä periytyviin uskonkäsityksiin.

 

Gnostilaisuuden ytimessä ovat oppi gnosiksesta ja ykseydestä. Ne tunnettiin henkisen kehityksen oppina jo muinaisen Egyptin mysteerikouluissa 3000 v. eaa. Gnostilaisuus muotoutui hengelliseksi filosofiaksi Lähi-Idässä 1000 eaa. Gnostilaisuuden keskeiset piirteet löytyvät Assyrian vanhasta uskonnosta jo 700 eaa.

Alkukirkon usko oli gnostilaista, mutta katolinen kirkko valitsi Paavalin luoman kristinuskon, ja julisti gnostilaisuuden "harhaopiksi". Ensimmäisinä vuosisatoina gnostilaisuus joutui kilpailemaan kristinuskon kanssa Jeesuksen sanojen oikean tulkitsijan asemasta. Gnostilaisiin evankeliumeihin oli tallennettu se, mitä Jeesus oikeasti opetti, mutta katolinen kirkko tuhosi ne lähes kaikki. Onneksi osa niistä ehdittiin kätkeä salaiseen paikkaan Egyptin Nag Hammadiin, josta ne löydettiin 1945, joten nyt voimme niistä lukea, mitä Jeesus todella opetti.

Joidenkin mielestä gnostilaisuus ei ole uskonto, vaan elämänfilosofia. Jotkut taas sanovat gnostilaisuutta mysteeriuskonnoksi, koska se perustuu henkilökohtaiseen mystisen kokemukseen – toisin kuin ns. ilmoitususkonnot (kuten juutalaisuus, kristinusko ja islam).

Ajanlaskumme alun aikoihin gnostilaisuus muotoutui uskonnoksi, jonka hengellisen polkun tarkoituksena oli johtaa ihminen sisäiseen eheytymiseen, lähimmäisenrakkauteen ja olevaisen ymmärtämiseen.
 

Gnostilaisuudessa ei ole dogmeja
 

Gnostilaisuudessa korostetaan ihmisen omaa kehityspolkua kohti viisautta, eettisesti oikeaa elämää ja sisäistä tietoisuutta – gnosista – ilman dogmeja.

Gnostilaiset pitävät kaikkien uskontojen opinkappaleita – myös omiaan – ainoastaan lopullisen totuuden symbolisina likiarvoina ja sellaisina yhtä arvokkaina tai arvottomina. Tästä syystä gnostilaiset ovat suvainneet muiden ihmisten erilaisia uskonkäsityksiä ja sallineet jokaisen tulla "autuaaksi omalla uskollaan".

Tietyt perusarvot ovat gnostilaisen uskon kulmakiviä. Nämä voidaan kiteyttää viideksi kohdaksi: "Jumala on kaiken alku ja loppu. Rakkaus on Jumalan laki. Ihmisellä on yhteys Jumalaan. Sielu on kuolematon. Teot määräävät kohtalon."

Gnostilaisuuden eri suuntausten uskonkäsitykset ovat erilaisia


Gnostilaisuuden pääsuuntaukset ovat setiläisyys, valentinolaisuus, mandealaisuus ja manikealaisuus. Näiden uskonkästyksissä on paljon yhtäläisyyksiä, mutta myös paljon eroavaisuuksia.

 

Gnostilainen jumalakäsitys

 

Gnostilaisuus tekee eron korkeimman olennon – todellisen Jumalan – ja aineellisen maailman luojana toimineen alemman luojajumalan – demiurgin – välille. Gnostilaisessa ajattelussa demiurgi on alempi taivaallinen olento, joka aineellisen maailman luodessaan toimi todellisen Jumalan mandaatilla. Jotkut varhaisen gnostilaisuuden edustajat sanovat demiurgin kapinoineen todellista Jumalaa vastaan ja yrittäneen luvatta jäljitellä hänen luomansa Valon maailman taivaallista mallia, mutta erehtyneen siinä. Jotkut varhaiset gnostilaiset taas sanovat demiurgin yrittäneen vangita aineelliseen maailmaan taivaallisia piirteitä, mutta epäonnistuneen siinä. Tällaisissa ajatusrakennelmissa demiurgi yleensä toimii selityksenä pahan olemassaoloon. Joillekin gnostilaisille ajattelijoille demiurgi on pahan hen­kilöitymä. Käsitystä demiurgista opetti myös Platon, mutta hänen mielestään demiurgi ei ollut paha, vaan hyvän­tahtoinen arkkitehti, rakentaja ja taiteilija.

Setiläisen gnostilaisuuden käsityksen mukaan kaiken yläpuolella on persoonaton Todellinen Jumala, "Yksi", absoluutti, joka on ollut kaikkeuden alkuna, ja josta kaikki alemmat henkiset olennot ovat syntyneet emanoitumalla. Alemmista olennoista setiläisyyden mukaan syntyi ensimmäiseksi "Barbelo" (Kaitselmus), josta edelleen emanoitui muun muassa "Sofia" (Viisaus). Sofiasta puolestaan syntyi "Jaldabaoth" – demiurgi– joka varasti Sofialta jumalallista voimaa ja loi aineellisen maailmankaikkeuden ja elollisen luonnon, mukaan lukien ihmisen. Setiläisessä gnostilaisuudessa demiurgin eli "Jaldabaothin" katsottiin olevan sama kuin israelilaisten jumala, Jahve.

Aionit

Gnostilaisuudessa käytetään Todellisesta Jumalasta emanoituneista alem­mista olennoista usein nimitystä "aioni" (kr. aion = ikui­suus). Aionit ovat rin­nastettavissa juutalais-kris­til­li­syyden enkeleihin, jotka niin ikään kä­si­te­tään Jumalan luomiksi valo-olen­noik­si ja Jumalan palvelijoiksi. Gnosti­lai­suu­dessa sanotaan aioneista muodostuvaa hengen maailmaa "Valon valta­kun­naksi" eli "Täyteydeksi" (kr. Pleroma). Aionit kuvataan usein kak­sos­pa­reina (kr. syzygos), joista toinen puoli edustaa mas­kuliinisuutta ja toinen puoli feminiinisyyttä. Tällöin ensimmäisen parin niminä mainitaan Bythos (Syvyys) ja Sige (Hiljaisuus) ja toisen parin niminä Caen (Voima) ja Akhana (Rakkaus). Valentinolaisessa gnostilaisuudessa kuvataan 32 eri aioniparia, jotka ovat ema­noituneet aina edellisestä parista. Tässä on nähty rinnastus muinaisen "Elä­män puun" symboliikkaan, jossa 10 sefiran ja niitä yhdistävän 22 po­lun summa on 32.

Nag Hammadin gnostilaisissa teksteissä esiintyy runsaasti näkemyksiä siitä, että luojajumalan yläpuolella on ylempi jumaluus. Esimerkiksi "Hal­litsijoiden olemus" ‑nimisessä tekstissä kuvataan, kuinka luojajumala voimansa tunnossa pöyhkeili ja kerskaili enkeleille ja sanoi: "Minä olen Jumala, eikä ole toista minun lisäkseni." Sen jälkeen tekstissä kuvataan, kuinka kaikkeudesta, luojajumalan yläpuolelta kuului ääni, joka sanoi: "Sinä olet väärässä, Samael!" Myös saman koodeksin "Johanneksen salainen kirja" ‑nimisessä tekstissä kerrotaan, kuinka demiurgin julisti olevansa ainoa jumala: "Tällä heikolla hallitsijalla on kolme nimeä. Ensimmäinen nimi on Jal­da­baoth, toinen Saklas ja kolmas Samael. Hänessä ollut mielettömyys teki hänestä röyhkeän. Hän väitti: 'Minä olen jumala, eikä muuta jumalaa ole'. Hän ei tuntenut voimaansa, paikkaa, josta oli lähtöisin." (Joh. sal. kirja 11). – "Jaldabaoth" tarkoittaa "kaaoksen lasta", "Saklas" tarkoittaa "typerystä" ja "Samael" tarkoittaa "Sokeaa Jumalaa".

 

Luojajumala Eedenissä

Useissa Nag Hammadin gnostilaisissa teksteissä kerrotaan Eedenin puutarhan tapahtumista ja kuvataan luojajumala kiivaaksi hallitsijaksi, jonka hirmuvaltaa käärme opetti Aadamia ja Eevaa vastustamaan. Käärme esiin­tyi näissä gnostilaisissa teksteissä viisauden symbolina, jossa roolissa se käärme tunnetaan myös useissa muissa vanhoissa tarinoissa. Gnostilaisissa kertomuksissa luojajumala antoi Aadamille käskyn: "Saatte syödä kaikista puista. Vain siitä puusta, joka on paratiisin keskellä, älkää syökö, sillä sinä päivänä, jona te siitä syötte, olette varmasti kuoleman omia." Mutta käärme sanoi Eevalle: "Sinä päivänä, jona te syötte paratiisin keskellä olevasta puusta, teidän mielenne silmät avautuvat." Kuten Raamatunkin vastaavassa kertomuksessa, myös tässä Eeva totteli käärmettä, söi puusta ja antoi myös Aadamille. Gnostilaisissa kertomuksissa kuitenkin kävi niin, että käärmeen lupaus toteutui ja Aadamin ja Eevan silmät aukenivat, mutta Jumalan uhkaus välittömästä kuolemasta ei toteutunutkaan.

Gnostilaisissa Eedenin kertomuksissa Eeva ei viettele Aadamia pahaan vaan antaa tälle elämän ja opastaa häntä. Eeva kuvataan viisaaksi ih­mi­syy­den hengelliseksi elementiksi, joka nostaa Aadamin tämän aineellisesta tilasta. Gnostilaisissa tarinoissa esiintyvät samat Jumalan sanat, kuin Raamatussakin: "Sitten Herra Jumala sanoi: 'Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja elä ikuisesti.' Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty." (1. Moos. 3:22–23). Gnostilaisten tarinoiden yhteydessä nämä Jumalan sanat saavat syvemmän merkityksen. Gnostilaisissa kertomuksissa ihmisen sielu tuli opastajansa avulla tietoiseksi. Ihmisten silmät avautuivat ja heistä tuli Jumalan kaltaisia, niin että he tiesivät pahan ja hyvän. Lopuksi röyhkeä luojajumala kirosi naisen ja käärmeen. Gnostilaiset tekstit ihmettelevät, millainen jumala tämä on, joka ensin kateellisena kieltää ihmistä syömästä tiedon puusta ja sitten vielä valehtelee.

Todellinen Jumala

Gnostilaiset näkivät ristiriidan Vanhan testamentin ja Uuden testamentin jumalakuvien välillä. Vanha testamentti kuvaa Jumalan luojajumalaksi, joka vaatii oikeutta ja rankaisee lainrikkojia. Uudessa testamentissa taas Jeesus kuvasi Jumalan anteeksiantavaksi ja rakastavaksi Isäksi.

Ajanlaskumme toisella vuosisadalla vaikuttanut gnostilainen opettaja Markion päätteli, että täytyy olla kaksi eri jumalaa. Jos kaikkivaltias Korkein olisi luonut maailman, siitä olisi tullut täydellinen. Kun maailmassa kuitenkin on kärsimystä, kipua ja sairautta, Markion päätteli, että luojan on täytynyt olla joku alempiarvoinen, taitamaton olento. Katolinen kirkko hylkäsi tämän näkemyksen ja sanoi, että oli vain yksi Jumala, joka oli sekä "Isä kaikkivaltias" että "taivaan ja maan luoja". Sen vuoksi katoliset piispat muotoilivat kristillinen uskon­tunnustuksen niin, että se alkoi sanoilla: "Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan." Tällä ilmaisulla haluttiin sulkea "harhaoppisen" Markionin kannattajat "oikeaoppisen" kirkon ulkopuolelle.

Gnostilainen opettaja Valentinos opetti omaa viisauttaan vain "hen­gel­li­ses­ti täysi-ikäisille", koska katsoi suurten joukkojen olevan kykenemättömiä ymmärtämään sitä. Tämä Valentinoksen salainen perimätieto kertoi, että kristittyjen Luojana ja Isänä palvoma Jumala on todellisuudessa ainoastaan tosi jumalan kuva. Valentinos kutsuu luojajumalaa Platonin käyttämällä termillä demiurgi viitaten siihen, että tämä on alempi taivaallinen olento, joka toimii korkeampien voimien välikappaleena. Valentinos kehotti seuraa­jiaan hylkäämään luojajumalan arvovallan ja tunnustamaan todellisen taivaallisen vallan lähteen ja tunnistamaan kaiken "Syvyyden". Hän sanoi, että se, joka oppii tuntemaan tämän lähteen, oppii samalla tuntemaan itsensä ja käsittää hengellisen alkuperänsä, todellisen Isänsä ja Äitinsä.

Krimillä 1500-luvun alussa vaikuttaneen Meruksen sanotaan kutsuneen ennen aikojen alkua pimeässä hiljaisuudessa levännyttä korkeinta olevaista "kaikkeuden mieleksi" ja kuvaili, kuinka "Jumalan tahto lepäsi ikuisena viisautena ja loputto­mana voi­ma­na, jotka olivat hänen vasen ja oikea kätensä, sekä puhtaana rakkautena, joka oli hänen armollisina kasvoinaan".

Meruksen mukaan Valon maailman olennot ovat syn­ty­neet emanoitumalla korkeammista olennoista ja hän tekee eron todellisen Jumalan ja luojajumalan välillä. Merus kuvaa Platonin tavoin luojajumalan hyväntahoiseksi demiurgiksi, joka toimii Jumalan toimeksi­annosta ja tämän välikappaleena. Meruksen jumalakäsitykselle on olennaista kaikkeuden ikuinen kier­to­kul­ku, jossa kaikki alkaa Jumalasta ja päättyy Jumalaan.

Gnostilaisuuden pyhät kirjoitukset

Gnostilaisuuden eri suuntauksilla on useita pyhinä tai erityisen arvostettuina pidettyjä kirjoituksia, mutta ei ole olemassa yhtä tiettyä pyhää kirjaa, jonka kaikki gnostilaiset tunnustaisivat. Tässä suhteessa gnostilaisuus poikkeaa monista muista uskonnoista.

Suhtautuminen pyhiin kirjoituksiin hämmentää gnostilaisia. Toisaalta kirjoitetut opetukset ovat tarpeen innoituksen lähteenä, mutta toisaalta jokaisen todellisen gnostilaisen usko perustuu oman gnosiksen saamiseen – ei kenenkään ulkopuolisen kirjoituksiin tai mielipiteisiin.

Varhaiset gnostilaiset kiistivät sen mahdollisuuden, että Raamattu voisi olla Jumalan sanelema. Heidän mielestään Raamatun tekstit ovat Jumalan vaikutuksen alaisena olleiden ihmisten kirjoittamia ja niissä voi sen vuoksi olla myös virheitä. Erityisesti gnostilaiset kritisoivat sitä, että Uuteen testamenttiin oli hyväksytty eli kanonisoitu vain sellaisia pyhiä kirjoituksia, jotka ovat tiettynä aikakautena sattuneet miellyttämään vallassa olevia kirkon johtajia. He arvostelivat Uuden testamentin sisältöä ja katsoivat evankeliumien joukosta jätetyn pois olennaisia osia siitä, mitä Jeesus todella opetti. Nag Hammadista sittemmin löydettyjen gnostilaisten evankeliumien katsotaan edustavan niitä käsityksiä, joita gnostilaiset pitivät Jeesuksen todellisina opetuksina. Kristityt puolestaan hyljeksivät näitä evankeliumeja.

Gnostilaisia evankeliumeja on tarkemmin käsitelty tämän kirjan 1. luvussa. Mitään niistä ei ole koskaan korotettu varsinaisesti pyhän kirjan asemaan, mutta gnostilaisten lukemistona niitä on käytetty niissä puitteissa kuin harhaoppien vastaisten vainojen keskellä on ollut mahdollista.

Muita vanhoja gnostilaisia pyhiä kirjoituksia ovat mandealaisten "Ginza" 100-luvulta sekä profeetta Manin seitsemän kirjoitusta 200-luvun lopulta. Nuorimpia gnostilaisia tekstejä edustaa "Meruksen kirja".

"Miten gnostilaiset uskonkäsitykset poikkeavat muista uskonnoista?"

Seuraava uskontojen vertailu on ehkä tarpeettomankin laaja pelkästään gnostilaisuutta ajatellen, mutta puolustanee paikaansa uskontotieteellisenä tarkasteluna. Uskontoja vertaillaan niiden syntymisjärjestyksessä.

 

Luonnonuskonnot

Mesopotamian uskonnot 

Egyptin uskonnot

"Idän uskonnot"

Platon

Juutalaisuus

Kristinusko

Islam