"Idän uskonnot"

Kun länsimaalaiset puhuvat "Idän uskonnoista" tai "intialaisista uskonnoista", ajatellaan usein virheellisesti, että ne kaikki ovat suurin piirtein samanlaisia. Suuret "Idän uskonnot" hindulaisuus, buddhalaisuus, konfutselaisuus ja taolaisuus poikkeavat kuitenkin toisistaan monissa kohdin hyvinkin paljon. Lisäksi näiden "Idän uskontojen" sisällä on lukematon määrä erilaisia, toisistaan paljonkin poikkeavia suuntauksia.

Joskus sanotaan gnostilaisuuden saaneen vaikutteita "Idän uskonnoista", mutta yhtä lailla voi olla kysymys siitä, että sekä gnostilaisuus että "Idän uskonnot" ovat saaneet vaikutteita samoista, vielä vanhemmista uskonnoista.

Indus-kulttuuri

Indus-kulttuuri on nuorin kolmesta suuresta kulttuurista. Se kukoisti Indusjoen laaksossa 2600–1500 -luvuilla eaa. Indus-kulttuuri kehitti oman kirjoituksen ja yhteiskunnan ja rakensi suuria säännöllisen asemakaavan mukaisia kaupunkeja. Laajimmillaan sen vaikutusalue ulottui nykyisen Pakistanin seuduilta Intian keskiosiin ja pohjoisessa Afganistaniin ja Himalajaan saakka. Historiallisen Intian katsotaan alkaneen tästä kulttuurista.

Indus-kult­tuu­rissa palveltiin monia jumalia, joista ylimmäinen oli äitijumala Mahimata ("Äiti Maa"). Samalla palveltiin miespuolista kolmikasvoista jumaluutta, jonka on arveltu edeltäneen hindulaisuuden Shiva -jumalaa. Myöhemmin hinduismin kehittyessä erilliset jumaluudet alistuivat ylimmälle jumaluudelle, Brahmanille, joka ymmärrettiin kaikkeuden maailmansieluksi, näkyvän maailman taustalla olevaksi näkymättömäksi perimmäiseksi totuudeksi, muuttumattomaksi, äärettömäksi, persoonattomaksi, sukupuolettomaksi, kaikkivoivaksi, kaikkitietäväksi ja kaikkialla läsnä olevaksi tahtotilaksi, jota on mahdotonta kuvailla. Tämä intialainen käsitys kaikkivaltiaasta ja kaikkinäkevästä Jumalasta esiintyy jossain muodossa lähes kaikissa uskonnoissa – myös gnostilaisuudessa.

Hindulaisuus

Vanhin suurista, yhä elävistä maailmanuskonnoista on hindulaisuus. Sen pyhinä kirjoituksina pidetään noin 1500 eaa. syntyneitä Veda-hymnejä, jotka on osoitettu monille jumalille. Sanskritinkielinen sana "veda" tarkoittaa tietoa, tiedettä ja totuutta. Hindulaisuudessa kaikki erilliset jumaluudet käsitetään ylimmän jumaluuden, Brahmanin, ilmenemismuodoiksi. Brahman käsitetään maailmansieluksi ja maailmankaikkeuden korkeimmaksi olennoksi, jonka olemusta ihminen ei voi käsittää eikä kuvailla. Brahmania ei voi myöskään palvoa. Sen sijaan hindulaisuudessa osoitetaan kunnioitusta alemmille jumalille, kuten Shivalle ja Vishnulle.

Hindulaisuudessa elämä nähdään kiertokulkuna, jossa sielu (atman) jättää ruumiin ja syntyy lukemattomia kertoja uudelleen ihmisenä tai eläimenä. Jälleensyntymien ketjua eli samsaraa säätelee karman laki, jonka mukaan kussakin elämässä tehdyt teot määräävät missä muodossa yksilö aineellistuu seuraavassa elämässä. Karma nähdään siis ikään kuin tekojen "tilin saldona", joka voi olla positiivinen tai negatiivinen. Hindulaisuudessa sielu ymmärretään yksilöksi, jonka iden­titeetti säilyy syntymästä toiseen, ruumiin ollessa vain sielun väliaikainen asunto. Hindulaiset uskovat, että kun sielu aikanaan vapautuu jälleensyntymisen pakosta, se yhtyy maailmankaikkeuden korkeimpaan eli brahmaniin, josta sielu on lähtöisinkin. Tätä vapautumista ruumiillisuuden kahleista kutsutaan nimellä moksha.                           

Hindulaisuuden kahden pääsuuntauksen, vishnulaisuuden ja shivalaisuuden mukaan ihmisen vapautuminen jälleensyntymisen pakosta on mahdollista vain maailmankaikkeuden korkeimman armosta. Tämän armon edellytyksenä on ruumiillisten mielihalujen ja intohimojen tyynnyttäminen sekä luopuminen maa­ilmallisuudesta. Hindulaisuuden eri suuntauksilla on toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mikä on paras tie mokshan saavuttamiseen eli jälleensyntymisen pakosta vapautumiseen. Monet pitävät parhaana tienä "Tekojen Tietä" (Karma Yoga), jolla tarkoitetaan omistautumista maailmankaikkeuden korkeimmalle harjoittamalla epäitsekkäitä tekoja. Toiset pitävät parhaana tienä "Tietämisen Tietä" (Jnana Yoga), jolla tarkoitetaan todellisen tiedon saavuttamista korkeimmasta. Monet korostavat "Mietiskelyn Tietä" (Raja Yoga), jolla tarkoitetaan yhteyden saavuttamista korkeimpaan keskittyneiden harjoitusten avulla. Jotkut taas korostavat "Palvelun Tietä" (Bhakti Yoga), jolla tarkoitetaan korkeimman rakastavaa palvelemista hartauden harjoituksilla.

Hindulaisuuden luonteeseen kuuluu kyky suvaita muita uskonnollisia näkemyksiä ja pyrkimys sulattaa niistä aineksia itseensä. Tällainen kyky kulttuuriseen adaptaatioon on ollut luonteenomaista myös gnostilaisuudelle, joka on ollut vuorovaikutussuhteessa muun muassa hindulaisuuden kanssa. Helposti havaittavia yhtäläisyyksiä hindulaisuuden ja gnostilaisuuden kesken ovat muun muassa käsitys persoonattoman maailmansielun olemassaolosta, käsitys ruumiista sielun väliaikaisena asuntona, usko yksilöllisen sielun jälleensyntymiseen sekä käsitys tekojen vaikutuksesta sielun seuraavaan elämään.

Hindulaisuuden vanhimpien pyhien kirjojen kokoelmaa kutsutaan Veda-kirjoiksi, jotka koostuvat neljästä hymnien ja rituaalitekstien kokoelmasta: Rigveda, Yajurveda, Samaveda ja Atharvaveda. Vedoista vanhimpien, Rigvedan ja Atharvavedan, arvellaan syntyneen 1300 – 1000 vuotta eaa. Vedat säilyivät suullisena perimätietona, kunnes niitä ajanlaskuamme edeltäneillä vuosisadoilla alettiin myös kirjoittaa muistiin. Veda-kirjojen sisältö koostuu mantroista ja hymneistä, rituaalisista uhrimystiikan opetuksista, meditaatio-ohjeista, mystisistä ja filosofisista teksteistä eli upanishadeista sekä sutrista, jotka koskevat julkisia uhreja, uhripaikan rakennusohjeita, uhripuhtautta, kotona suoritettavia rituaaleja sekä eettisiä elämänohjeita.

Hindulaisuuden keskeisin tekstikokoelma on Mahabharata, neljä kertaa Raamatun laajuinen suureepos, jonka sanskritinkielinen nimi tarkoittaa "Suurta Intiaa". Sen varhaisimpien tekstien arvellaan olevan peräisin 800–700 -luvuilta eaa. Teokseen sisältyy Bhagavad Gita ("Laulu Ylevästä") ‑niminen uskonnollis-filosofinen runoelma, joka on saavuttanut hindujen keskuudessa pyhän kirjan aseman. Bhagavad Gita on syntynyt useassa vaiheessa vuosina 400 eaa. – 200 jaa. ja se on siksi sisällöltään epäyhtenäinen ja ristiriitainen. Kirjassa on 700 vuoropuhelun muotoon kirjoitettua runosäettä, joissa kehystarinana on kahden kuningaskunnan välisen sodan valmistelu. Runojen keskeisin hahmo on Krishna – jumala, jonka opastuksella pohditaan sielun ja Jumalan suhdetta sekä korostetaan, että ruumiin voi tappaa, mutta sielu ei kuole koskaan. Lopussa Krishna paljastaa sielun ja Jumalan ykseyden ja opettaa selviytymään harhoista ja antautumaan Jumalan palvelemiseen.

Buddhalaisuus

Buddhalaisuuden perusti Siddharta Gautama 500-luvulla eaa. koettuaan voimakkaan uskonnollisen herätyksen, jonka seurauksena hän luopui korkeasta yhteiskunnallisesta asemastaan ja ryhtyi seuraamaan hindulaisia pyhiä miehiä. Gautama pettyi heidän opetuksiinsa ja omistautui muutamiksi vuosiksi mietiskelyyn, kunnes saavutti etsimänsä tiedon pelastuksesta ja ryhtyi julistamaan omaa opetustaan. Seuraajiltaan hän sai nimen Buddha, "valaistunut".

Joskus buddhalaisuutta on sanottu ateistiseksi uskonnoksi, koska siinä ei ole yhtä alkuperustana tai perimmäisenä päämääränä pidettävää jumalaa, ja koska buddhalaisuudessa ei käytetä "Jumalan" nimeä samalla tavoin kuin teistisissä uskonnoissa. Buddhalaisuudessa on kuitenkin monia jumalia, joiden olemassaolo usein ilmenee jossain määrin maagisella tai naiivilla tavalla. Jumalien ei uskota luoneen maailmaa eikä hallitsevan maailman asioita. Buddhalaisuudessa jumalat käsitetään personifioiduiksi luonnonvoimiksi tai kuninkaiksi ja pyhimyksiksi, jotka on korotettu jumaliksi. Buddhalaisuudessa jumalia palvotaan, kuten esimerkiksi Pali -kaanonin useissa kohdissa suositellaan. Jumalilta voidaan pyytää suojelusta ja apua tai esimerkiksi lapsionnea tai hyvää satoa. Jumalien ajatellaan elävän taivaassa nautintojen täyttämää elämää, mikä estää heitä saavuttamasta todellista pelastusta, jonka katsotaan olevan mahdollista vain järjellisille ihmisolennoille. Buddhalaisuudessa jumalien ajatellaan olevan vain väliaikaisia ja heidänkin katsotaan olevan jälleensyntymisen armoilla. Jumalista korkeimmankin – Brahman – katsotaan olevan muuttumisen ja tuhoutumisen alainen.

Buddha Gautama tunnusti tietämättömyytensä ja välinpitämättömyytensä persoonallista luojajumalaa koskevan kysymyksen osalta. Buddha keskittyi kokonaan ihmisen lunastamiseen kärsimyksestä, ja siksi hän torjui esimerkiksi kysymykset Jumalasta ja maailman alkuperästä, joista ei voi eikä tarvitse tietää mitään. Tältä kannalta katsottuna buddhalaisuus on agnostinen uskonto. Myös eräät gnostilaiset suuntaukset ovat korostaneet, että ihminen ei voi tietää mitään varmaa tuonpuoleisista asioista.

Buddhalaisuudessa kaiken alkuperäksi käsitetään valon täyteys (Adi-Buddha eli "Alku-Buddha"), joka on kaikkien määritelmien tavoittamattomissa olevassa tyhjyyden tilassa, ja josta ovat lähtöisin kosmosta ja ihmistä määräävät lait. Keskeisin elämän laeista on jatkuva kiertokulku, johon kuuluu jälleensyntymisten ketju. Buddhalaisuudessa ihmisen päämääränä on valaistuminen ja vapautuminen jälleensyntymisten ketjusta (nirvana).

Buddhalaisuuden mukaan ikuista yksilöllistä sielua ei ole olemassa, vaan jokaisessa jälleensyntymisessä yksilö muodostuu sielun kuolemattomasta osasta uudelleen ainutkertaisena ja voi syntyä joko ihmiseksi, eläimeksi tai kasviksi. Sielukäsityksen osalta gnostilaisuus poikkeaa jyrkästi buddhalaisuudesta.

Buddha opetti, että ihmiselämän varsinaisena sisältönä on kärsimys. Tavalliset buddhalaiset pyrkivät harjoittamaan moraalisia ja sosiaalisia hyveitä tavoitteenaan parempi jälleensyntyminen. Buddhalaiset munkit taas pyrkivät mielentyyneydellä ja ystävällisellä suhtautumisella muihin saavuttamaan valaistumisen ja vapautumisen jälleensyntymisen kehästä.

Buddhalaiset uskovat, että "valaistuneisuus" eli buddha asuu kaikissa ihmisissä buddha-luontona ja buddha-henkenä. Buddhalaisuutta voidaankin luonnehtia viisauden, valaistumisen ja puhtaan elämän uskonnoksi. Buddhalaiset uskovat, että valaistuminen ja pelastuminen ovat mahdollisia kaikille niille ihmisille, jotka poistavat elämästään epäpuhtauden ja harhan, sekä harjoittavat keskittynyttä mietiskelyä.

Konfutselaisuus

Vuosina 551–479 eaa. elänyt kiinalainen filosofi, mestari Kung perusti 500-luvulla eaa. kungfutselaisuuden, josta käytetään myös nimitystä konfutselaisuus. Mestari Kungin mukaan taivaankappaleet, luonnon ilmiöt ja kaikki luonnossa oleva edustavat jumalallisuutta. Jumalaa tärkeämpää hänen mielestään on kuitenkin harmoninen järjestys yhteiskuntia ylläpitävänä moraalisena periaatteena.

Konfutselaisuus ei ole varsinaisesti uskonto, vaan maailmankatsomus, jonka ihanteena on moraalisia hyveitä kaikissa toimissaan ilmentävä "jalo ihminen". Ihmisten on pyrittävä jalostamaan luonnettaan, jotta he voisivat olla hyödyksi yhteiskunnalle ja muille ihmisille. Tavoitteena on oikeamielisyys, jonka vastakohtana on hyödyn tavoittelu. "Jalot ihmiset" toimivat oikeamielisesti, kun taas "pienet ihmiset" tavoittelevat vain oma hyötyään. Luonteensa jalostuksen avulla ihmisten olisi tavoiteltava valistumista "jaloksi ihmiseksi". Konfutselaisuudessa ei uskota Jumalan puuttuvan maailman asioihin millään tavalla, minkä vuoksi maailma voi parantua vain ihmisten omilla teoilla.

Taolaisuus

Taolaisuus on kiinalaiseen kansauskontoon yhdistynyttä elämänfilosofiaa, jonka juuret ulottuvat luultavasti tuhansien vuosien taakse ennen ajanlaskumme alkua. Kiinteämmän muotonsa opin oletetaan saaneen 500-luvulla eaa. eläneen Laozin ja 370–290 eaa. eläneen Zhuangzin opetuksista, jotka on sittemmin esitelty klassisessa teoksessa "Hyveen tien kirja" (Tao te ching). Taolainen uskonkäsitys opettaa, että aikojen alussa oli tyhjyys, jossa syntyneessä äärimmäisten mahdollisuuksien tilassa syntyi kaksi vastakkaista perusvoimaa, Yin ja Yang. Näiden vuorovaikutuksesta syntyi maailmankaikkeus ja ne muodostivat yhdessä Taon, ykseyden ja maailmankaikkeuden harmonisen kokonaisuuden. Yang ymmärretään taivaalliseksi elementiksi, joka edustaa maskuliinista, aktiivista ja valoisaa voimaa. Yin taas ymmärretään maan alkuvoimaksi, joka edustaa feminiinistä, vastaanottavaa, salaperäistä ja pimeää voimaa. Tämä käsitys muistuttaa gnostilaisuuden ajatusta aioonien ja sielujen koostumisesta kahdesta kaksospuolikkaasta.

Taolaisuus hyväksyy perinteiset jumalakäsitykset, mutta korostaa kosmisen periaatteen ykseyttä, jonka luonnetta on mahdotonta ilmaista kielen ja ajattelun keinoin. Taolaisuudella ei ole varsinaista teologiaa, vaan se suhtautuu suvaitsevaisesti kaikkiin teologisiin ajatuksiin.

Platon