Juutalaisuus

Juutalaiset katsovat polveutuvansa n. 1300 eaa. eläneestä kantaisä Abrahamista, joka Raamatun mukaan (1. Moos. 12:1) sai Jumalalta käskyn lähteä pois silloisesta kotimaastaan Mesopotamiasta (nykyisestä Irakista). Abrahamin kerrotaan perheineen siirtyneen Välimeren rannikolle Kanaaniin, jossa hän sai Jumalalta tietää jälkeläistensä joutuvan Egyptiin orjuuteen, mutta saavan lopulta palata takaisin ja ottaa Kanaanin maan (nykyisen Israelin) haltuunsa. Juutalaisia alettiin kutsua israelilaisiksi sen jälkeen, kun he olivat saapuneet "luvattuun maahan".

Arkeologisten kaivausten mukaan israelilainen yhteiskunta kehittyi 1200-luvulta eaa. alkaen pai­kallisina maanviljelysyhteisöinä kanaanilaisten kaupunkien ulkopuoleisissa syrjäkylissä, mutta ylsi huomattavasti vaatimattomampiin mittoihin kuin Raamatun kertomuksissa annetaan ymmärtää. Nämä alku-israelilaiset olivat köyhiä maanviljelijöitä, jotka vietiin pakkotyöhön Mesopotamiaan 400- ja 300-luvuilla eaa.

Israelilaisten ensimmäiset kulttipaikat olivat avoimen taivaan alla ja niissä palvottiin kanaanilaisten El -nimistä sonnijumalaa. Palestiinan eteläpuolisilla seuduilla sitä vastoin palveltiin jumalaa nimeltä Jahve (Herra). "El" ja "Jahve" sulautuivat asteittain israelilaisten paikalliseksi Jumalaksi, jota sanottiin "Jahveksi". Myöhemmin israelilaiset vaurastuivat ja alkoivat rakentaa temppeleitä, jotka sijoitettiin yleensä kukkuloiden laelle. Temppeleissä oli avoin terassi, jossa oli uhrialttari.

Israelilaiset palvoivat myös naispuolista jumalaa Asheraa, jota pidettiin Jahven äitinä ja Taivaan kuningattarena. Kylien alttarien läheisyydestä on löytynyt uhrieläinten luita sekä pieniä savipatsaita, jotka esittävät alastonta, suuririntaista naista eli äitijumalatar Asheraa. Äitijumalattaren palvonta näyttää jatkuneen aina Salomon kuninkuuden aikoihin saakka (967–928 eaa.) ja muun muassa Jerusalemin temppelin lähistöltä on löydetty suuria määriä pieniä savisia äitijumalattaren patsaita. Pappien tiedetään uhranneen samaan aikaan sekä Jahvelle että Asheralle. Jeremian kirjassa (Jer. 44:15–19) kerrotaan yksityiskohtaisesti Asheran palvonnasta.

Juutalaisuuden perustajana pidetään Moosesta, mutta juutalaisen uskonopin keskeiset ainekset, kuten yksijumalaisuus, periytyvät jo varhaisemmalta ajalta. Mooseksen arvellaan saaneen vaikutteita 1300-luvulla eaa. eläneen, yksijumalaisuutta kannattaneen faarao Ekhnatonin ajatuksista.

Ennen Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikaa israelilaisten parissa uskottiin yleisesti myös muiden jumalien olemassaoloon, mutta näitä pidettiin vieraina jumalina, joita israelilaisten ei olisi tullut palvella. Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana 400-luvulla eaa. juutalaisuus kehittyi yksijumalaiseksi. Jahvella ollut enää ihmishahmoa eikä Jahven kuvia palvottu. Jahve oli lakannut olemasta paikallinen jumaluus, hänestä oli tullut juutalaisten heimojumala. Vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeen 300-luvulla eaa. vakiintui oppi Israelin Jumalan ainutlaatuisuudesta ja muiden jumalien olemassaolon valheellisuudesta. Sen jälkeen käsitys juutalaisten Jumalan ominaisuuksista on pysynyt varsin vakaana, joskin kuvaustavat ovat vaihdelleet.

Juutalaisten uskontoon on alusta alkaen kuulunut liitto Jumalan kanssa ja erityisasema "Jumalan valittuna kansana". Juutalaisen perimätiedon mukaan Jumala ilmoitti itsestään Israelin kansan kautta, teki heidän kanssaan liiton ja kehotti heitä suorittamaan loppuun luomistyön toteuttamalla maailmassa oikeudenmukaisuuden. Voidakseen suoriutua tehtävästään israelilaisille annettiin ohjeeksi "Toora" eli liiton laki. Raamatussa kerrotaan (1. Moos. 15), että Jumala teki liiton Abrahamin kanssa ja lupasi olla myös hänen jälkeläistensä Jumala. Toisessa Mooseksen kirjassa (2. Moos. 20–31) Jumalan kerrotaan ilmestyneen Moosekselle Siinainvuorella, uudistaneen liittonsa sekä antaneen hänelle kymmenen käskyä ja juutalaisen lain, kiellot, käskyt ja opetukset, jotka muodostavat kirjoitetun Tooran ja on esitetty viidessä Mooseksen kirjassa.

Juutalainen usko voidaan kiteyttää kolmeksi pääkohdaksi: (1) usko Jumalaan, joka on ilmoittanut itsestään juutalaisille ja tehnyt liiton heidän kanssaan, (2) käsitys juutalaisista Jumalan valitsemana kansana sekä (3) velvollisuus totella Jumalan antamia käskyjä ja puhtausmääräyksiä. Tämä rakenne on säilynyt samanlaisena juutalaisuuden alusta nykypäivään asti. Juutalaisuudella ei ole varsinaista uskontunnustusta, mutta sellaisena voidaan pitää synagogajumalanpalvelukseen kuuluvaa rukousta: "Kuule, Israel, Herra meidän Jumalamme, Herra on yksi".

Juutalaisuudessa Jumalaa voidaan luonnehtia pyhäksi, yhdeksi ja ainoaksi, kaikkitietäväksi ja kaikkivaltiaaksi, kaikkialla läsnä olevaksi Jumalaksi, joka on luonut maailman ja hallitsee sitä sekä johtaa kaikkien luotujen kohtaloita, on oikeamielinen ja vaatii samaa myös ihmisiltä. Jumala vaatii ehdotonta kunnioitusta, häntä tulee pelätä ja rakastaa, hän tuomitsee ihmiset heidän tekojensa mukaan, mutta on lempeä ja armahtavainen niille, jotka täyttävät hänen tahtonsa.

Juutalaisuuden jumalakäsitys vaikuttaa juutalaisten käytännön toimiin kaikilla elämänaloilla. Kirjallisen Tooran lisäksi Jumalan tahto ilmenee suullisesta Toorasta, joka rabbiinisina lain selityksinä on koottu Mishnaan (julkaistiin kirjoitettuna n. 250 jaa.) ja Talmudiin (julkaistiin kirjoitettuna n. 600 jaa.). Näistä nousee keskeisenä esille vaatimus Jumalan tahdon noudattamiseen "oikeana menettelynä" (hepreaksi halakha). Juutalainen uskonto ja uskonnollisuus näyttävät toteutuvan ennen kaikkea "oikean menettelyn" kautta. Määräykset ovat hyvin yksityiskohtaisia ja ne koskevat synagogapalveluksen ja rukouksen toteutusta, uhraamista, sapattia, juhlien viettoa, ruokaa, ympärileikkausta, avioliittoa, perheen sisäisiä suhteita sekä ihmisen elämänkaaren keskeisiä taitekohtia.

Juutalaisuuteen kuului sen alkuaikoina piirteitä, joita oli totuttu pitämään pakanauskontojen tunnusmerkkeinä. Yksi tällainen oli uhraaminen jumalalle. Uhraaminen on toimitus, jossa ihminen antaa lahjan jumalalle kiitokseksi tai lepytykseksi, väärien tekojensa sovitukseksi tai saadakseen osakseen jotain suosiota jumalalta. Vanhassa testamentissa on yli 700 jaetta, joissa mainitaan uhraaminen Herralle. Kolmannessa Mooseksen kirjassa selostetaan yksityiskohtaisesti, millaisia uhreja Herra vaatii. Muille jumalille uhraaminen oli kiellettyä.

Kun Raamatussa mainitaan juutalaisten jumalan ominaisuuksina uhrien vaatimisen lisäksi muun muassa kostonhimo ja kiivaus, se sai ajanlaskumme alkuaikoina monet kristityt ja varsinkin gnostilaiset päättelemään, että tällainen jumala ei voinut olla Todellinen Jumala.

Vanhan testamentin monet profeetat lupasivat, että aikojen lopulla tulee Daavidin sukuinen Messias, joka kokoaa diasporassa elävät juutalaiset kaikista maailman ääristä Israelin maahan ja tuo ikuisen maailmanrauhan. Essealaisten juutalaislahko odotti jopa kahta messiasta, joista toinen olisi hengellinen johtaja eli temppelin ylipappi ja toinen maallinen hallitsija eli juutalaisten kuningas. Pieni osa juutalaisista uskoi Jeesuksen olleen luvattu Messias sekä ylipapin että kuninkaan tehtävään, mutta suurin osa juutalaisista odottaa edelleen Messiaan saapumista.

Jerusalemin temppeli oli toiminut tärkeänä innoittajana juutalaisuudelle, mutta diasporassa eläville juutalaisille sillä ei ollut niin suurta merkitystä. Myös Palestiinassa oli syntynyt useita lahkoja, jotka olivat ottaneet etäisyyttä Jerusalemin temppelikulttiin. Essealaiset katsoivat temppelin vajonneen rappiotilaan. He eristäytyivät luostarimaiseen yhdyskuntaansa Kuolleenmeren rannalle Qumraniin, jossa he katsoivat rakentavansa uutta, nä­kymätöntä temppeliä. Tätä temppeliä ei ollut pystytetty käsin, vaan se oli hengellinen. Vanhojen eläinuhrien sijasta he puhdistautuivat elävässä vedessä ja hakivat anteeksiantoa synneistä kasterituaalilla sekä yhteisillä rituaalisilla aterioilla. Heidän käsityksensä mukaan Jumala eli veljeskunnan keskinäisen rakkauden piirissä eikä kivisessä temppelissä.

Fariseusten mielestä essealaiset olivat liian elitistisiä. Fariseukset olivat kiihkeän hartaita juutalaisia. He uskoivat, että jokaisen juutalaisen ruokapöytä oli kuin Jumalan alttari temppelissä, ja söivät siksi jokapäiväiset ateriansa rituaalisesti puhdistautuneina. He korostivat Jumalan olevan läsnä jokapäiväisen elämän pienimmässäkin yksityiskohdassa. Heidän mielestään juutalaiset saattoivat kääntyä suoraan Jumalansa puoleen turvautumatta pappeihin välittäjinä tai monimutkaisiin rituaaleihin. He myös katsoivat, että synnit oli mahdollista sovittaa tekemällä lähimmäisille hyvyyden ja rakkauden tekoja, ja että Tooran tärkein velvoite oli laupeus.

Saddukeukset olivat perinteitä vaalivaa juutalaista yläluokkaa, joiden uskonnollisuus oli tämänpuoleiseen elämään suuntautunutta järkeisuskoa. He eivät uskoneet mihinkään yliluonnolliseen eivätkä kuolemanjälkeiseen elämään. Saddukeusten uskonnonharjoitus keskittyi Jerusalemin temppelin uhrikultin toimittamiseen. He vastustivat fariseusten lain tulkintaa ja uskonkäsityksiä. "Saddukeukset näet väittävät, ettei mitään ylösnousemusta ole, ei myöskään enkeleitä eikä henkiä, kun taas fariseukset uskovat näihin kaikkiin." (Ap. t. 23:8). Jeesuksen aikana he olivat hellenistejä ja myötäilivät roomalaisen miehitysvallan politiikkaa, koska se palveli heidänkin taloudellisia etujaan.

Juutalaisten Raamattu

Juutalaisten Raamattu on Tanakh, jonka ensimmäinen osa Toora ("Laki") sisältää Mooseksen saamiin ilmoituksiin perustuvat jumalalliset lait, toinen osa Nevi'im ("Profeetat") sisältää myöhempien profeettojen ilmoituksiin perustuvia kirjoituksia ja kolmas osa Ketuvim ("Kirjoitukset") sisältää kauno­kirjallisia, historiallisia ja muita tekstejä.

Kirjoitetun Tooran opetukset on esitetty viidessä Mooseksen kirjassa, jotka muodostavat juutalaisen Raamatun vanhimman osan. Nykytutkijoiden käsityksen mukaan Mooses itse ei ole kirjoittanut näitä kirjoja, vaan ne ovat peräisin useista lähteistä ja eri aikakausilta. Vanhin osa – ns. Jahvisti-osa – lienee syntynyt vuosina 900–850 eaa. Ns. Elohisti-osa lienee peräisin 700-luvulta eaa. Viides Mooseksen kirja – joka on lakikirja – lienee peräisin ajalta 700–620 eaa. Nuorimmat osat – esimerkiksi Pappiskirjat – lienevät peräisin vuosilta 550–500 eaa. Kirjat saivat lopullisen muotonsa useimpien tutkijoiden mukaan vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeen. Suurin osa Raamatun kirjoista sai nykyistä muistuttavan kirjallisen muotonsa 400–500 ‑luvuilla eaa. Nämä kirjat kanonisoitiin juutalaisten hepreankieliseksi Raamatuksi ajanlaskumme en­sim­mäi­sellä vuosisadalla.

Juutalaisen Raamatun kirjat muodostavat eräänlaisen juutalaisten kansalliseepoksen, jossa sankaritarinat ja uskonnolliset kultit ovat keskeisessä asemassa. Raamatun tapaan muutamat muutkin vanhat kansalliseepokset – kuten 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua syntyneet intialaisten Mahabharata ja kreikkalaisten Ilias – koostuvat suullisena perimätietona kerrotuista tarinoista, joissa on kansallista identiteettiä tukevia myyttejä kansan vaiheista, jumalista ja sankareista sekä uskonnollisia ja moraalisia ohjeita sen ajan ihmisille. Juutalaisten Raamattu voidaan lukea kuuluvaksi tähän samaan eeppisen kirjallisuuden perinteeseen, mutta se poikkeaa muista vanhoista kansalliseepoksista pyhänä kirjana saavuttamansa erityisaseman vuoksi.

Juutalaisen Raamatun kirjoista suurin osa hyväksyttiin kristittyjen Raa­mattuun lähes sellaisinaan. Syynä tähän lienee ollut tarve kuvata vanhaa liittoa, jonka Jumala oli tehnyt Siinain vuorella Mooseksen kanssa vas­tineena sille, että juutalaisen pitäisivät Jumalan käskyt. Vanhan liiton merkkinä olivat ympärileikkaus, puhtaussäännösten noudattaminen ja uhritoimitukset. Kristityt puhuvat uudesta liitosta, joka on tehty koko ihmiskunnan kanssa, ja jonka merkkinä ovat Jeesuksen vastaanottaminen vapahtajaksi ja kaste. Tunnustamalla juutalaisten Raamatun kristityt kirkkoisät saivat taustan uudelle liitolle, jolla Jumala Uuden testamentin mukaan korvasi vanhan liiton. Ensimmäisen Mooseksen kirjan syntiinlankeemuskertomus on pohjana myös Jeesuksen sovitustyölle, jolla ei olisi merkitystä ilman syntiinlankeemusta. Kristityt kirkkoisät pitivät tärkeänä myös Vanhan testamentin profeetallisissa kirjoissa esiintyviä ennus­tuksia Messiaan toisesta tulemisesta, joiden he väittivät viittaavan Jeesukseen. Lisäksi pro­feetallisten kirjojen moninaisten kertomusten Jumalan ja ihmisten kohtaamisista eri elämäntilanteissa katsottiin olevan sopivaa luettavaa myös kristityille.

Filon Aleksandrialaisen vaikutus

Filon Aleksandrialainen (n. 30 eaa. - 45 jaa.) oli merkittävä juutalainen filosofi, joka pyrki yhdistämään kreikkalaisen ja juutalaisen jumalakäsityksen. Kun Raamatun Jumala teki itsensä tunnetuksi ilmoituksen välityksellä, kreikkalaisten Jumala oli mahdollista tavoittaa ihmisjärjellä. Filon oli platonisti ja hän kirjoitti kaunista kreikkaa. Hän ei osannut juuri lainkaan hepreaa, mutta oli silti harras juutalainen ja noudatti Mooseksen lain sääntöjä. Filonin jumalakäsitys poikkesi vanhatestamentillisesta Jahve-kä­si­tyk­ses­tä ja hän korosti Raamatun vertauskuvallisen tulkinnan ensisijaisuutta kirjaimelliseen verrattuna. Hänen mukaansa Raamattua ei pidä tulkita kuin se olisi kirjaimellisesti Jumalan sanaa.

Filon erotti toisistaan Jumalan olemuksen ja teot. Jumalan olemusta (kr. ousia) ihminen ei voi tuntea, mutta kylläkin Jumalan teot, joita Filon kutsui "voimiksi" (kr. dynameis) ja "vaikutuksiksi" (kr. energeiai). Hän sanoi, että tehdäkseen itsensä tiettäväksi Jumala viestii ihmisille "voimillaan". Filonin mukaan nämä voimat ovat lähtöisin Jumalasta, aivan kuten Platon katsoi kosmoksen olevan lähtöisin ensimmäisestä liikuttajasta. Näistä Jumalan tekoina ilmenevistä voimista kaksi oli Filonin mielestä erityisen tärkeitä. Hän kutsui niistä ensimmäistä "kuninkaalliseksi voimaksi", jolla hän tarkoitti kaikkeuden järjestyksessä ilmenevää ilmoitusta Jumalasta. Toista voimaa Filon kutsui "luovaksi voimaksi", jolla hän tarkoitti Jumalan siunausta ihmiskunnalle. Myöhemmin Filon oli taipuvainen näkemään, että Jumalan olemus, kuninkaallinen voima ja luova voima muodostavat eräänlaisen kolminaisuuden.

Juutalaiset pitivät Filonia harhaoppisena, mutta kristityt arvostivat hänen ajatteluaan suuresti. Kristityt ottivat vaikutteita myös Filonin jumalallista Logosta koskevasta teoriasta. Viisauskirjojen kirjoittajien tavoin Filon nimittäin oletti, että Jumalalla oli luomista koskeva suunnitelma (kr. logos) – tämä vastasi Platonin käsitystä muotojen maailmasta.

Platonin tavoin Filon katsoi sielun olevan maanpakolainen, joka on vankina aineellisessa maailmassa. Filonin mukaan sielun on noustava Jumalan luokse, todelliseen kotiinsa, ja jätettävä taakseen inhimilliset aistit, intohimot ja kieli, koska ne sitovat sielua epätäydelliseen maailmaan. Hän sanoi sielun lopulta saavuttavan huipennuksen, joka kohottaa sen ahtaasta ruumiin vankilastaan täydelliseen todellisuuteen. Nämä käsitykset tulivat samoihin aikoihin vallitseviksi myös gnostilaisuudessa.

Kristinusko

Kabbala

Kabbala (hepr. perimätieto) tarkoittaa juu­ta­lais­ta mystistä salaoppia, jonka avul­la Too­raa ja muita pyhiä kirjoja tul­kit­se­malla on pyritty ymmärtämään maa­il­man­jär­jes­tys­tä ja Jumalan olemusta sekä pää­semään lä­hem­mäksi Jumalaa. Kab­ba­lis­mi perustuu sii­hen käsitykseen, että py­hi­en kirjojen sy­vem­mät merkitykset on kät­ketty sanoihin, nu­me­roihin, ver­taus­ku­viin ja symboleihin. Näiden tulkinnassa käytettiin työkaluina muun muassa "Elämän puuta", "Daavidin tähteä" ja pentagrammia eli viisikantaa.

Juutalaiset kabbalistit yrittivät etsiä tietoa ja järjestelmää, joka avaisi heille jumalallisen luonnon syvällisimmät salaisuudet ja näyttäisi heille ne todelliset siteet, jotka muodostavat ja yhdistävät maa­ilman. He pohtivat maailmankaikkeuden, aineen, ener­gian, sielun ja ruumiin olemuksia. Keskeisin kabbalan kysymyksistä oli: Mille periaatteille kaikki raken­tuu? Tutkimalla luontoa ja pyhiä kirjoituksia he tulivat lopulta päätelmään, että kaiken yläpuolella oleva nimetön Jumaluus oli muodostanut maailman ja järjestänyt kaiken mitan, luvun ja painon mukaan. Kabbalan lukumystiikka oli väline kaiken selittämiseen.

Kabbalan kirjalliset muodot syntyivät samoihin ai­koi­hin kuin kirjallinen Toora (100–250 jaa.), muut kabbalan ai­nek­set ovat paljon vanhem­pia; muun muassa maa­il­man­kaikkeuden jä­sen­tä­mi­seen sekä Ju­­malan ja luo­mi­sen ymmärtämiseen käy­tet­tä­vä "Elämän puu" on ollut tun­net­tu jo muinaisen Lähi-idän ja Egyptin kulttuureissa kolman­­­nella vuosituhannella en­nen ajan­las­kumme alkua. Ajan­las­kum­me al­ku­­vuo­si­­sa­toi­na kabbalaan lisättiin kir­jain- ja lukumystiikkaa ja sii­tä syntyi myös kris­til­li­siä ver­si­oita.