Onko deismi gnostilaisuutta?
Deismi (lat. deus = jumala) on teologinen suuntaus, joka syntyi Euroopassa 1600-luvulla luonnontieteellisen ajattelun viriämisen myötä ja vaikutti voimakkaasti 1700-luvulla valistusaatteiden kautta. Deistisellä ajattelulla on lähtökohtansa antiikin filosofiassa, erityisesti Platonin teoksissa. Deismi on myös lähellä "luonnollista teologiaa", jolla tarkoitetaan pyrkimystä löytää järkeen perustuvia todisteita Jumalan ja älykkään suunnittelijan olemassaololle.
Deismillä tarkoitettiin alun perin yleensä uskoa yhden Jumalan olemassaoloon, mutta vähitellen deismi käsitettiin merkitsemään vain sellaista Jumalan olemassaolon tunnustamista, joka ei perustunut mihinkään erityiseen ilmoitukseen, vaan järjen ja kokemuksen antamiin todisteisiin.
Useimmat deistit katsoivat, että alkuperäinen "puhdas uskonto" oli yksinkertainen ja järkeenkäypä. Heidän mielestään 1600–1700 -lukujen uskonnot olivat väärennöksiä ja seurausta puhtaan uskonnon turmelemisesta, mihin syypäinä he pitivät pappeja. Samalla kun deistit hylkäsivät Raamatun ja muut pyhät kirjat, he eivät tunnustaneet myöskään ihmeitä, profetioita eivätkä uskonnollisia mysteerejä, kuten eivät myöskään kolminaisuusoppia eivätkä Jeesuksen jumaluutta.
Valistusfilosofeista useimmat kannattivat deismiä. He halusivat hyväksyä vain sellaiset Jumalaan liittyvät käsitykset, jotka olivat yhteisiä kaikille uskonnoille. Valistusfilosofien määrittelemän "luonnollisen uskonnon" merkittäviksi osatekijöiksi katsottiin Jumalan, luomistyön, hyveen ja sielun kuolemattomuuden käsitteet. Tältä osin deismin käsitys yleisestä uskonnosta läheni 200-luvulla vaikuttaneen gnostilaisen profeetta Manin ajatuksia hänen kuvaillessaan uskonkäsitystään "mereksi, johon kaikki muut uskonnot yhtyvät".
Ns. filosofiset deistit käsittivät Jumalan ainoastaan "minimiksi" eli maailmasta erillään olevaksi Luojaksi – "Maailmankaikkeuden Ylimmäksi Arkkitehdiksi" – joka ei luomisen jälkeen vaikuttanut mitenkään maailman tapahtumiin. Heidän mukaansa Luojalla ja ihmisellä ei ollut liittosuhdetta. Ns. teistiset deistit puolestaan katsoivat, että Jumala ei ole pelkkä Luoja, vaan kaiken olevaisen alku ja loppu, "Alfa ja Omega". Deistit eivät pidä Jumalaa persoonallisena, missä suhteessa heidän ajattelunsa poikkeaa teismistä (kr. theos = jumala), jonka opin mukaan kaikkeuden luojana ja ylläpitäjänä on persoonallinen Jumala.
Deismin ensimmäinen kirjallinen ilmaisu löytyy vuonna 1624 ilmestyneestä Cherburyn lordi Herbertin kirjasta "De Veritate" ("Totuudesta"), jossa mainitaan muun muassa seuraavat deismin kulmakivet:
- On olemassa korkein jumaluus, joka on luonut maailman ja hallitsee sitä. Jumala ansaitsee kunnioituksen.
- Jumala edellyttää ihmisiltä hyveellistä elämää ja hurskautta.
- Synnit on hyvitettävä katumuksella ja parannuksella.
- Jumalan hyvyydestä ja oikeudenmukaisuudesta on seurauksena palkka tai rangaistus niin ajassa kuin ikuisuudessa.
- Sielu on kuolematon ja joutuu ihmisen kuoleman jälkeen tilille elämän aikana tehdyistä teoista.
Klassinen deismi piti Jumalan ja ihmisen suhdetta persoonattomana. Jumalan ei katsottu puuttuvan ihmisten toimiin aktiivisesti mitenkään. Pidettiin riittävänä, että ihminen oli saanut Jumalalta järjen ja kyvyn tuntea myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Myös jumalalliseen kaitselmukseen uskottiin, mutta sen ei katsottu olevan henkilökohtaista vaan yleistä huolenpitoa ihmiskunnasta. Tämän kanssa linjassa oli deistien suhtautuminen rukoukseen, jota he pitivät tarpeettomana, koska Jumala ei heidän mielestään vaikuttanut mitenkään ihmisten toimiin. Viimeksi mainitut seikat erottavat deismin selvästi gnostilaisuudesta, jossa Jumalan johdatus ja rukousyhteys ymmärretään henkilökohtaisiksi.
Huolimatta siitä, että deismin perusasetelma muistuttaa gnostilaisuutta, kyseessä on kuitenkiin siitä erillinen ajatussuunta.