Muita sielukäsityksiä

Antiikin filosofeilla oli erilaisia käsityksiä sielusta

Pythagoras opetti jälleensyntymisoppia, jonka mukaan sielut vaeltavat välttämättömässä kierrossa elävästä olennosta toiseen – ihmisiin, eläimiin ja kasveihin. Hän uskoi itse olleensa ennen useissa ruumiissa ja sanoi muistavansa ne kaikki. Käsitys sielunvaelluksesta pohjautui vanhoihin kreikkalaisiin uskomuksiin.

Sokrates oli sitä mieltä, että ihmisen viisaus on peräisin ikuisesta universaalista viisaudesta – ajalta, jolloin ihminen ei vielä ollut syntynyt. Hän uskoi, että ennen ihmisen syntymää hänen sielunsa on ollut jumalien maailmassa, jossa kaikkinainen viisaus ja tieto lepäävät. Kun sielu syntyy ihmiskehoon, se unohtaa aikaisemmat tietonsa ja jumalallisen alkuperänsä. Näin ihmisen muisti on aluksi kuin tyhjä taulu, johon vasta elämän aikana piirtyy uutta tietoa.

Platon uskoi, että ihminen koostuu ruumiista ja sielusta; näistä sielu on korkeampiarvoisempi. Sielu on ollut olemassa taivaassa jo ennen yhdistymistään aineelliseen ruumiiseen. Sielu oli taivaassa nähnyt kaikki asiat ja totuudet (”ideat”) sellaisina kuin Jumala oli ne suunnitellut, mutta unohti kaiken tullessaan ruumiiseen. Platon sanoi, että ihminen voi sopivissa olosuhteissa – esimerkiksi puhdistamalla mielensä henkisillä harjoituksilla ja mietiskelemällä asioita – päästä selville jumalten maailman universaaleista viisauksista. Hän kutsui tällaista universaalin tiedon esiin kutsumista sanalla anamnesis (kr. muisto, muistelu, mieleen palauttaminen).

Platonin mukaan sielu on maanpakolainen, joka on vankina aineellisessa maailmassa. Sielun on noustava Jumalan luokse, todelliseen kotiinsa, ja jätettävä taakseen inhimilliset aistit, intohimot ja kieli, koska ne sitovat sielua epätäydelliseen maailmaan. Sielu saavuttaa lopulta huipennuksen, joka kohottaa sen ahtaasta ruumiin vankilastaan täydelliseen todellisuuteen.

Raamatun sielukäsitys (VT)

Vanhan testamentin sielukäsitys poikkeaa täysin antiikin filosofien käsityksistä. VT:n mukaan ihminen on rakennettu maan tomusta eli mineraaleista, jotka eivät itsessään sisältäneet minkäänlaista elämää. Jumalan täytyi antaa muovaamalleen elottomalle ”möhkäleelle” elämä puhaltamalla elämän henki ihmisen sieraimista sisään. Kun elämän henki ja ruumis joutuivat kosketuksiin keskenään, syntyi elävä sielu. ”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” (1 Moos.2:7)

Vanhassa testamentissa kuvataan monissa yhteyksissä kaksijakoinen ihminen, jonka muodostavat ruumis ja sielu, esimerkiksi: "Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy ..." (Ps. 73:26).

Tämä kaksijakoisuus näkyy Vanhassa testamentissa myös siinä, että useassa raamatunkohdassa ruumiin kuvataan joutuvan hautaan ja sielun tuonelaan. ”Hänen poikansa ja tyttärensä koettivat lohduttaa häntä, mutta hän ei huolinut lohdutuksesta, vaan sanoi: ’Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo’." 1. Moos. 37:35

VT:n mukaan sielu on ihmisen kuolematon osa, joka kuoleman jälkeen siirtyy tuonelaan ja jatkaa siellä elämäänsä. ”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä." 1. Sam. 2:6

Sielu ”nostetaan” aikanaan tuonelasta jonnekin – on epäselvää, tarkoittako tämä nousua taivaaseen vai uuteen elämään ihmisenä.

Kabbalan sielukäsitys

Juutalaisen mystisen kabbalan mukaan ihmisen sielu koostuu kolmesta osasta. Sielun alin osa Nefesh on sielun “eläimellinen” osa. Se liittyy vaistoihin ja ruumiillisiin haluihin. Tämä osa tulee syntymässä kaikille ihmisille ja myös eläimille. Ruach on sielun keskimmäinen osa, joka kehittyy vasta elämän aikana. Se sisältää moraaliset hyveet sekä kyvyn erotella hyvä ja paha. Neshamah on sielun korkein osa, joka kehittyy viimeiseksi. Se tuottaa ihmiselle tietoisuuden Jumalasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Käsittenä se vastaa gnosista.

Kabbalassa uskotaan jälleensyntymään ja sitä kutsutaan nimellä "gilgul haneshamot". Sillä tarkoitetaan ihmissielun kehitysketjua kohti täydellistä ihmistä (adam kadmon), jolloin ihmisestä on tullut Jumalan kuva. Kabbalistien mukaan ihmisen tulee jälleensyntyä maailmaan niin monta kertaa, että hän on oppinut riittävästi. Eri käsitysten mukaan tähän kehitykseen vaadittavien jälleensyntymien määrä vaihtelee kolmesta muutamaan kymmeneen.

Kristillinen sielukäsitys

Alkukristillisinä vuosisatoina opetettiin, että ihminen koostuu ruumiista, sielusta ja hengestä. Konstantinopolin kirkolliskokous 869–870 kuitenkin julisti uskon yksilöllisen sielun olemassaoloon harhaoppisuudeksi. Kristinopin mukaan erillistä sielua ei ole.

Uudessa testamentissa alkukirkon sielukäsitys eli ihmisen kolmijako esitetään vain yhden kerran Paavalin sanoin: ”Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa.” (1 Tess. 5:23)

Muualla UT:ssa sielu selitetään samoin kuin VT:ssa: ruumis + henki = elävä sielu. Kun ihminen kuolee, niin elämän henki poistuu ihmisestä, eikä ruumis enää ole ”elävä sielu”. UT:n mukaan ihminen menee tuonelaan odottamaan viimeistä tuomiota.

Kirkkoisä Augustinus (354 – 430) korosti samaa ihmisen kaksijakoa. “Ihminen on kahden ainesosan täydellinen liitto: sielun ja ruumiin. – Sielu on tarkoitettu ruumiin hallintaan.”

”Kääntymällä ulkoisesta maailmasta askeettisen elämän kautta sielun sisälle ihminen löytää itsestään sisäisen opettajan, joka on Kristus-Logos, yksi Kolmiyhteisen Jumalan persoonista, joka jatkuvasti pitää maailman olemassa.”

“Sielun kohtalo määrätään kuoleman jälkeen. Kiirastuli puhdistaa vain ne, jotka kuollessaan olivat uskonyhteydessä kirkon kanssa.”

Augustinus kannatti perisynti-oppia: ”Aadam oli syntiin langetessaan kadottanut vapaan tahtonsa ja joutunut synnin valtaan. Tämän perisynnin seurauksena ihmiseltä puuttuu syntymästään saakka sekä tahto että kyky hyvään.”

Hindulaisuuden sielukäsitys

Hindulaisuus on yksi maailman vanhimmista uskonnoista – se on syntynyt noin 2000 eKr. Sen mukaan sielu (atman) on lähtöisin maailmansielusta (brahman). Elämä ymmärretään kiertokuluksi, jossa sielu jättää ruumiin ja syntyy lukemattomia kertoja uudelleen ihmisenä, eläimenä, jumalolentona tai aaveen kaltaisena olentona. Jälleensyntymien ketjua (sielunvaellusta) säätelee karman laki: elämässä tehdyt teot määräävät missä muodossa yksilö aineellistuu seuraavassa elämässä.

Sielu ymmärretään yksilöksi, jonka identiteetti säilyy syntymästä toiseen, ruumiin ollessa vain sielun kulkuväline ja väliaikainen asunto. Sielu syntyy maan päälle yhä uudestaan, kunnes oivaltaa yksilöllisen sielun ja maailmansielun (brahmanin) olevan yhtä. Kun sielu aikanaan vapautuu jälleensyntymisen pakosta, se yhtyy maailmansieluun, josta sielu on lähtöisin.

Hindulaisuuden mukaan jokaisella ihmissielulla on henkimaailmassa opastaja, joka toimii sielun ohjaajana kaikissa hänen inkarnaatioissaan. Opas eli Kaikkeuden henki ilmenee opastettavalle hänen kulloisenkin uskonnollisen vakaumuksensa mukaisessa hahmossa. Sama Kaikkeuden henki voi toimia opastajana usealle sielulle samaan aikaan.

Buddhalainen sielukäsitys

Buddhalaisuus n. 500-luvulla eaa. syntynyt filosofia tai uskonto. Sen perustajana pidetään prinssi Siddhartha Gautamaa, joka luopui rikkauksistaan ja tuli myöhemmin valaistuneeksi
(Buddha = "herännyt"). Buddhalaisuuden mukaan ihmisellä ei ole yksilöllistä sielua tai pysyvää minuutta. Ihminen muuttuu koko elämänsä ajan niin fyysisesti kuin henkisesti ja oikeastaan syntyy uudelleen joka hetki. Ikuista yksilöllistä sielua ei ole olemassa, vaan jokaisessa jälleensyntymisessä yksilö muodostuu sielun kuolemattomasta osasta uudelleen ainutkertaisena ja voi syntyä joko ihmiseksi, eläimeksi, jumalaksi, puolijumalaksi, henkiolennoksi helvetin tai kiirastulen kaltaiseen paikkaan (missä paha karma puhdistuu) tai "nälkäiseksi" aaveeksi.

Teosofinen sielukäsitys

Teosofinen sielukäsitys pohjautuu Helena Blavatskyn (1831–1891) ajatuksiin, joiden mukaan ihmisessä voidaan erottaa seitsemän eri "kehoa":

1. fyysinen keho
2. vitaalikeho eli elämänhenki
3. astraalikeho
4. himo- eli tunnekeho
5. inhimillinen sielu eli järki
6. jumalallinen sielu
7. kaikkiallinen henki

Teosofien mukaan ihmisen kuollessa tapahtuu seuraavaa:

• fyysinen keho, vitaalikeho (elämän henki) ja astraalikeho kuolevat ja tuhoutuvat
• muut osat siirtyvät kiirastulen kaltaiseen tilaan, jossa himo- eli tunnekeho tuhoutuu
• tämän jälkeen kolmiyhteinen sielu (atma-buddhi-manas) siirtyy taivaaseen
• siellä sielu pysyy 1 000–1 500 vuotta, minkä jälkeen se inkarnoituu uudelleen maailmaan

Ruusuristiläinen sielukäsitys

Ruusuristiläisyys pohjautuu kaldealaisilta maageilta, egyp­­­tiläisiltä papeilta, uus­pla­to­ni­lai­silta filosofeilta, aleksand­ria­lai­sil­ta hermetisteiltä ja kabbalisteilta peräisin oleviin viisauksiin, joka 1600-luvulla muotoiltiin uudelleen ja ilmenevät nykyisin mm. AMORC-järjestönä. Ruusuristiläisten käsitysten mukaan iIhminen koostuu kahdesta osasta: aineellisesta olemuksesta ja henkisestä olemuksesta. Henkinen olemus kuvataan kolminaisuutena:

• Henki = vitaali elämänvoima
• Sielu
• Tietoisuus ja käsityskyky

Kun ihminen syntyy, henki ja sielu siirtyvät häneen  ensimmäisen hengenvedon myötä, jolloin itsenäinen elämä alkaa. Sikiöllä ei siis ole vielä sielua.

Kun ihminen kuolee, henki ja sielu erkanevat hänestä viimeisen uloshengityksen myötä. Fyysinen olemus palaa ”maan tomuksi” ja henkinen olemus siirtyy kosmiselle tasolle.