Alkukirkon gnostilaisuus

Kristinuskon alkumuotona oli juutalaisuuden lahko, joka väitti juutalaisen Jeesuksen, olevan Vanhan testamentin lupaama Messias eli Kristus (kr. khristos = voideltu). Lahkoa sanottiin sen vuoksi kristityiksi. Alkuseurakunta piti itseään osana juutalaisuutta. He kokoontuivat toistensa kodeissa ja odottivat lopun aikoja sekä Messiaan tulemista. Jeesuksen veli Jaakob johti Jerusalemin juutalaiskristittyjen seurakuntaa. Kristinusko eli ”kirkko” alkoi levitä Jerusalemista lähetystyöntekijöiden ansiosta eri puolille Välimeren piiriä. Pietari toimi diasporassa asuvien juutalaisten keskuudessa pääpaikkanaan Rooma. Kristinusko syntyi vasta paljon myöhemmin Paavalin myötävaikutuksella, kun oli luovuttu juutalaisesta identiteetistä, kuten ympärileikkauksesta, ruokasäännöksistä, temppelikultista yms.

Paavali eli luultavasti 3–64 jaa. ja oli alun perin nimeltään Šaʾul HaTarsi (Saul Tarsolainen). Hän oli ammatiltaan teltantekijä eikä kuulunut Jeesuksen 12 opetuslapsen joukkoon. Hän oli alun perin fariseus ja opiskeli rabbiksi, mutta hänen rabbikoulunsa jäi kesken. Hän oli kiivas kristittyjen vastustaja ja hyväksyi mm. ensimmäisen kristityn marttyyrin Stefanoksen kivittämisen. Paavali ei koskaan tavannut Jeesusta henkilökohtaisesti. Apostolien teoissa (Ap.t. 9:3-18) ylösnousseen Jeesuksen kerrotaan ilmestyneen hänelle Damaskoksen tiellä kirkkaana valona ja sanoneen: ”Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Nouse ja mene kaupunkiin. Siellä saat kuulla, mitä sinun on tehtävä.” Apostolien tekojen mukaan Paavali menetti näkönsä kirkkaan valon vuoksi. New Catholic Encyclopedia kertoo Paavalin sokeutumiselle psyykkisen syyn: ”Synnin pelko ja Stefanuksen kaltaisten hurskaiden miesten kuolema lienevät alitajuisesti vaivanneet Paavalin omaatuntoa ja ehkä valmistaneet häntä Kristus-kokemukseen. Sokeutuminen oli todennäköisesti seurausta hänen psyykkisestä romahduksestaan”.

Paavali talutettiin sokeutuneena Ananias-nimisen kristityn tuo ja hänen kerrotaan siellä saaneen näkönsä takaisin. Paavalin sanotaan Ananiaksen tavattuaan kokeneen kääntymyksen ja hänet kastettiin, jolloin hän tuli täytetyksi Pyhällä Hengellä. Paavali alkoi heti Damaskoksen synagogissa julistaa, että Jeesus on Jumalan poika.

Nykytutkijoiden piirissä monet ovat sitä mieltä, että ”kirkko” luopui alkuperäisestä Jeesuksen saarnaamasta opista ja otti tilalle Paavalin kehittämän kristinopin. Kristinopiksi muotoutui paljolti oppirakennelma, joka oli Paavalin luoma, ja jossa oli vain vähän Jeesuksen henkilökohtaisesti opettamaia asioita. Paavali oli kehitellyt omintakeisen mysteerioppinsa, jota hän alkoi levittää Jeesuksen nimessä. Hän sanoi, että Jeesus ei ollut vain juutalaisten messias, vaan koko maailman vapahtaja.  Paavalin opin ytimenä oli ajatus kolmiyhteisestä Jumalasta. Opin mukaan on yksi Jumala, jolla on yhtä aikaa kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kolminaisuusoppia ei mainita Vanhassa eikä Uudessa testamentissa. Joidenkin tutkijoiden mukaan Paavali loi kolminaisuusopin korostaakseen Jeesuksen jumalallisuutta. Kolminaisuusoppi muistutti vanhojen uskontojen kolmiosaisia jumalakäsityksiä, jollaisia tätä ennen olivat edustaneet muun muassa egyptiläisten Osiris, Isis ja Horus, assyrien Marduk, Ishtar ja Nabu, hindulaisten Brahma, Shiva ja Vishnu, kreikkalaisten Zeus, Athena ja Apollo sekä roomalaisten Juppiter, Juno ja Minerva. Olisiko joku näistä ollut Paavalilla esikuvana? Kolminaisuusopista kiisteltiin oppineiden kesken eri foorumeilla kolmen vuosisadan ajan. Se vahvistettiin kristinuskon perustaksi lopullisesti vasta Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381. Siitä lähtien kolminaisuusopin tunnustamista pidettiin kristinuskon vähimmäisvaatimuksena. Ne, jotka eivät sitä hyväksyneet, luettiin kristillisen uskon ulkopuolelle eli harhaoppisiksi.

Paavali kuvasi Jeesuksen neitseellisesti syntyneeksi jumalalliseksi olennoksi. Tämäkin on lainaa vanhoista uskonnoista, sillä neitseellisesti syntyneiksi kuvataan myös monia vanhoja jumaluuksia, kuten Egyptissä Osiris, Intiassa Krishna, Kreikassa Herkules, Persaeus, Eskulapius ja Dionysos, Roomassa Attis sekä Persiassa Mithra. Mithran myytti oli näistä ajallisesti lähimpänä Paavalia, olihan sillä Rooman valtakunnassa tuohon aikana suuri kannatus, joten monet veikkaavat mithralaisuuden olleen Paavalin esikuvana.

Paavalin julistus poikkesi varsinaisten apostolien julistuksesta monilta osiltaan, joten ristiriitaa heidän välillään ei ollut vältettävissä. He kiistelivät rajusti keskenään, mutta vuonna 48 saatiin aikaan jonkinlainen sopu, kun sovittiin siitä, että Paavali lähtee pois Jerusalemista ja keskittyy lähetystyöhön ainoastaan pakanoiden keskuudessa. Tämän jälkeen Jeesuksen veli Jaakob toimi Jerusalemin juutalaiskristittyjen keskuudessa ja Pietari diasporassa asuvien juutalaisten keskuudessa eri puolilla Rooman valtakuntaa. Tämä työjako ei missään tapauksessa tarkoittanut, että vanhat apostolit olisivat hyväksyneet Paavalin opit; he vain olivat tyytyväisiä, kun pääsivät eroon tästä ”häirikköapostolista” ja Pietarin vihamiehestä.

Tällaiset uudet opit saivat alkukirkon jäseniltä ankaraa vastustusta. Erityisesti gnostilaiset seurakuntalaiset pitivät Paavalin kristinoppia Jeesuksen opetusten irvikuvana. Myös Jeesuksen varsinaiset opetuslapset vieroksuivat ”paavalilaisia” oppeja. Myöhempi teologinen tutkimus on tullut siihen tulokseen, että alkukirkossa oli syntynyt Paavalin ja muiden apostolien välille syvä opillinen erimielisyys. Myös siitä tutkijat ovat yksimielisiä, että ”kirkko” luopui Jeesuksen saarnaamasta opista ja otti tilalle Paavalin kehittämän opin. Tällöin hävisivät myös monet muut alkukristityille ominaiset asiat, kuten erilaiset ”salaiset kirjoitukset”, initiaatioriitit ja naisten julkinen asema.

Alkukristillisyys oli opillisesti kirjava synteesi useista uskonnollisista käsityksistä. Alkukirkkoon kuului juutalais-, gnostilais- ja hellenistikristittyjä. Ilmeisesti alkukirkon kristillisyys oli pääosin gnostilaista. Kirkolla ei aluksi ollut selkeää oppia eikä vahvistettujen kirjoitusten kokoelmaa. Sittemmin kristinuskon kanssa alkoi kilpailla useita suuntauksia, joista voimakkaimpia olivat gnostilaisuus, markionilaisuus ja areiolaisuus. Katolisen kirkon kaanon syntyi vastauksena erilaisille kilpaileville liikkeille. Sen jälkeen kilpailijoita alettiin sanoa ”harhaoppisiksi”.

Gnostilaiset eivät aluksi halunneet eroon kristityistä seurakunnista, vaan toimivat niiden sisällä. Alkukirkon gnostilaiset tosin joutuivat tulkitsemaan kristinoppia vertauskuvallisesti sen vuoksi, että he ylipäätään olisivat pystyneet elämään seurakunnissa ”paavalailaisen” kristinopin kanssa. Niinpä he joutuivat ottamaan käyttöön sellaisia ajatusmalleja kuin ”sisäinen ristiin naulitseminen” ja ”sisäinen ylösnousemus”. Jeesuksen ajan gnostilainen opettaja Simon Magus puhui ihmisen ”sisäisestä Aadamista”, joka piti kuolettaa ja sitten nostaa kuolleista uuteen elämään.

Kristillisessä pääsiäistraditiossa Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus nähtiin yleensä sovitusteologisessa valossa: ”Jeesus kuoli syntiemme tähden”. Alkukirkon gnostilaiset selittivät tämän kuitenkin vertauskuvallisesti. He sanoivat, että ”risti ilmoittaa tien”. Tällä he viittasivat sisäisen psykologisen ja hengellisen uudistumisen tiehen, johon kuului ihmisen kuoleminen vanhalle olemisen tavalleen ja ylösnousemus uuteen olemisen tapaan. Ihmisen vanha identiteetti kuolee ja hän syntyy uuteen identiteettiin. Uuden minuuden ja olemisen tapa oli gnostikkojen mukaan henkisen elämän tie. Tässä oli kysymys sisäisestä ristiinnaulitsemisesta, jolloin vanhan Adamin sallitaan kuolla, jotta uusi Adam voisi nousta elämään. Vanhan Adamin kuollessa ihminen hylkää aineellisten pyyteiden sävyttämän elämänsä ja omaksuu henkisen elämän. Henkisyyden viitoittamaa tietä seuraamalla ihminen saavuttaa gnosiksen eli pääsee Jumalan yhteyteen. Tässä on siis kyse sisäisestä ylösnousemuksesta eli uudestisyntymisestä. Myös Jeesus opetti tätä sanoessaan Nikodemukselle (Joh. 3:3): "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa." Tällä Jeesus viittasi omakohtaiseen uudistumisen prosessiin.

Alkukirkon kristityt uskoivat kaikkien ihmisten lopulta pelastuvan jälleensyntymien kautta, kuten Jeesus oli opettanut. Kirkkoisät alkoivat 400-luvulla pitää tällaista näkemystä vaarallisena, koska sen pelättiin turmelevan ihmisten moraalin ja kannustavan heitä elämään ”kuin pellossa” ilman pelkoa joutumisesta ikuiseen kadotukseen helvetissä. Niinpä luotiin nykyinen tiukka kahtiajako pelastettuihin ja kadotettuihin, mikä perustui lähinnä kirkkoisien Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen oppeihin. Samoin jälleensyntymisoppi julistettiin harhaopiksi. Näin kirkko sai tiukan niskalenkin alamaisistaan, joita se saattoi helposti ohjailla uhkaamalla helvetin kauheuksilla.

Alkukristillisinä vuosisatoina ajateltiin, että ihminen koostuu ruumiista, hengestä ja sielusta, kuten Jeesuskin ole opettanut. Konstantinopolin kirkolliskokous 869–870 kuitenkin julisti uskon yksilöllisen, ennalta olleen sielun olemassaoloon harhaoppisuudeksi. Virallisen kristinopin mukaan erillistä sielua ei ole. Tämä tulkinta sulki mm. alkukirkon gnostilaiset kristityt kirkon ulkopuolelle, sillä he uskoivat sielun kuolemattomuuteen.

Alkukirkon seurakunnissa naiset olivat miesten kanssa tasa-arvoisia. Kirjailija, historioitsija Kaari Utrio sanoo kirjassaan ”Eevan tyttäret”: ”Gnostilaisissa seurakunnissa naiset toimivat tasavertaisina miesten kanssa. Raivostunut kirkkoisä Tertullianus kertoo kuinka he opettavat, väittelevät, ajavat pois riivaajia, parantavat sairaita, saattavat vielä kastaakin! Gnostilaiskristityt nimittivät naisia papeiksi, jopa piispoiksi. Naiset profetoivat, ja he perustivat ja johtivat omia ryhmiään.”