Gnostilaisia puheita ja alustuksia

Tällä sivulla voit lukea puheita ja alustuksia, joita on pidetty gnostilaisten messujen sekä G-klubienyhteydessä.

Sielun tie

16.11.2014

Jumalan johdatus

9.3.2014

Ystävyys

2.2.2014

Uudestisyntyminen – jatkuva prosessi

12.1.2014

Suvaitsevaisuus

13.10.2013

Sisäinen kypsyminen

22.9.2013

Sisäinen ylösnousemus ja hyveet

17.3.2013

Itsetutkiskelu, viisauden lahja

10.2.2013

Elämän tarkoitus

13.1.2013

Kiitoksen osoittaminen

18.11.2012

Henkinen kypsyminen

9.9.2012

Sisäinen eheys

6.5.2012

Sisäinen ylösnousemus

1.4.2012

Sairaus, suru ja yksinäisyys

4.3.2012

Jumalan rakkauden valo ja lähimmäisenrakkaus

5.2.2012

Viattomuus

8.1.2012

Valo voittaa pimeyden

4.12.2011

Anteeksiantaminen ja anteeksisaaminen

2.10.2011

Sisäinen kypsyminen

4.9.2011

 


Sielun tie


Maria Lehtonen
Puhe Gnostilaisessa messussa 16.11.2014

 

Marraskuun messussa mainittiin ihmiselämän kaksi rajapylvästä:

  • Syntymän ihme, joka  tuo ihmisruumiiseen sielun
  • Kuoleman ihme, joka palauttaa sielun takaisin kotiinsa

Me tunnemme elämämme kulun syntymästämme tähän päivään saakka, mutta mitä me tiedämme kuoleman ja uudelleen syntymän välisestä olotilasta?

Useiden eri henkilöiden kertomissa  kuoleman rajakokemuksissa on paljon yhteisiä piirteitä kuten ruumiista irtautuminen, valotunnelin läpi kulkeminen, edesmenneiden omaisten kohtaaminen, oman elämän filminauhan läpikäynti, aistien herkistyminen (syntymäsokea näkee) sekä suunnaton onnen- ja rakkaudentunne.  

Rajalta takaisin palanneet ovat kertoneet vaikeasta päätöksestään olla jäämättä ihanan tuntuiseen hankien maailmaan. Palaamispäätökseen on vahvimmin vaikuttanut oivallus fyysisessä maailmassa suoritettavasta elämäntehtävästä.  Kuoleman rajan kokeneille on yhteistä se, että kokemus on muuttanut dramaattisesti heidän elämäänsä.

Pyhät kirjoitukset ja muinaiset tekstit kertovat henkien maailmasta, jonne päätyvät ne sielut, joilla ei ollut tarjolla mahdollisuutta palata. Meidän aikalaisistamme henkien maailmaa ovat  kuvanneet muun muassa yhdysvaltalainen hypnologi Michael Newton ja englantilainen meedio Lisa Williams. Heidän julkaisemissaan kirjoissa on hämmästyttävän yhdenmukaisia kuvauksia siitä, minkälainen henkien maailma on ja minkälaiset lainalaisuudet siellä vallitsevat.

Nämä kuvaukset osoittavat fyysisen maailman termejä käyttäen, että henkien maailmassa on systemaattisesti rakennettu ja toimiva koulutus- ja kehittämisorganisaatio. Tai onko oikeampi sanoa, että henkien maailma on se kehittämisorganisaatio, jonka tavoitteena on ihmiskunnan asteittainen parantaminen luomalla sieluille täydellistymiseen tähtäävän uudelleensyntymisen edellytykset.

Kuoleman rajan ylittäneitä on vastassa heidän oppaansa, kaksossielunsa, sielunkumppaninsa ja ystävät tekemässä saapumisen tutun ja turvallisen oloiseksi. Tervetuloseremonioiden jälkeen uusi tulokas ohjataan lepäämään, tervehtymään ja puhdistumaan. Tämän jälkeen  sielu saapuu suuntautumispaikkaan,  jossa hän läpikäy oppaansa kanssa juuri päättyneen elämänsä. Opas tietää kaikki opastettavansa vahvat ja heikot puolet ja on valmis työskentelemään hänen kehittymisensä tukemiseksi. Sitä voi verrata suoritusarviointiin ja koulutussuunnitelman laadintaan.

Suuntautumisvaiheen jälkeen sielu ohjataan kehitystasoaan vastaavaan sieluryhmään, jonka voidaan kuvitella vastaavan fyysisen maailmamme koululuokkaa. Saman ryhmän jäsenet ovat vanhoja ystäviä, jotka ovat suunnilleen samalla tietoisuuden tasolla. Kehittyneempien ryhmien oppaat eivät ole jatkuvasti kouluttamassa ryhmää, vaan se työskentelee itsenäisesti. Kehityksen edistyessä voi päästä nuoremmaksi oppaaksi tai sielulle osoitetaan hänen taipumuksiensa mukaisia vastuita. Hänen tehtävänään on usein myös fyysisessä maailmassa olevien henkilöiden tuki ja ohjaus. Tätä voi verrata koulutussuunnitelman toteutukseen.

Opiskelu ryhmän ja ohjaajien kanssa valmentaa sielua seuraavaa fyysistä elämää varten. Sillä on vapaus päättää, milloin ja mihin hän syntyy ja kuka hän haluaa olla. Oppaat kartoittavat sielun valmiudet uuteen elämään ja tällä on tietenkin vahva vaikutus lopulliseen päätökseen.
Oppaat ja ryhmä auttavat sielua myös kehovalinnassa, sillä fyysisen kehon ominaisuudet vaikuttavat tulevan elämän oppiläksyjen suorittamiseen. Sielun on valittava myös perheensä ennen syntymää, sillä se, mitä elämässä opimme, riippuu siitäkin, minkälaisen kohtelun me saamme lapsena. Tätä voi verrata tavoitteiden asettamiseen.

Sielun syntyminen uudelleen johonkin tiettyyn aikaan ja paikkaan on siis systemaattisen suunnittelun tulosta. Syntymän ihmeessä vapaasti linnun lailla liitänyt sielu suljetaan taas fyysisen elämänsä ajaksi kehon lintuhäkkiin, jossa asustaen hän toteuttaa  elämäntehtäväänsä ja jatkaa matkaansa sielun ikuisessa elämässä.


 

Jumalan johdatus


Hannu Viitanen
Puhe Gnostilaisessa messussa 9.3.2014
 

Uskotko sinä Jumalaan? Usko ei ole mikään mystinen asia. Se on sitä, että luotat johonkin ja panet luottamuksesi johonkin mitä et näe.

Raamatun mukaan usko on "Luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mitä ei näy" (Hebr. 11:11)

Usko vaatii sokeaa luottamista. Joten usko on rohkea teko. Raamattu sanoo myös, että kukaan ei voi tulla Jumalan tykö ellei Jumala vedä häntä.

Usko ja johdatus ovat käsitteellisesti hieman eri asioita - usko johdatukseen on kuitenkin olennainen osa uskomista. Se, millä dogmatiikalla siihen suhtaudumme onkin jo eri asia. Perimmältään useimmissa uskonnoissa ja uskonkäsityksissä kuitenkin lähestytään johdatusta jokseenkin saman lähtökohdan mukaan. Toiset kutsuvat sitä Kohtaloksi, toiset Johdatukseksi - ja mikseipä itämaisten uskontojen Karman lakikin ole samanlähtöinen.

Ihmisen oma vaikuttaminen johdatuksen toteutumiseen on hyvin monimuotoinen ja monimutkainenkin. Me gnostilaisethan uskomme, että ihminen palkitaan tekojensa mukaan. Omalla tekemisellämme on siten vaikutusta siihen, millä tavalla pääsemme Valon valtakuntaan ja miten toimimme Valon lapsina.

Hengellisyys liittyy meidän suhteeseemme itseemme, muihin ihmisiin, elämään ja Jumalaan sellaisena kuin hänet käsitämme. Me kasvamme yli vastakohtien näkemään maailman, jossa tuska ja onni eivät ole eri asioita, ja jossa hyvyyttä ja pahuutta ei voida määritellä niillä yksinkertaisilla määritelmillä, joihin me olimme tottuneet. Meidän ymmärryksemme laajenee ja meihin syntyy suuri tila, jossa kaikki se, mikä on, saa tilan olla sitä, mitä se on. Me alamme nähdä elämän laajemmasta näkökulmasta – näkökulmasta, jossa mikään inhimillinen ei ole vierasta, torjuttavaa eikä vihattavaa.

Jumalan johdatukseen voi suhtautua rationaalisesti tai uskon tunteella. Elämämme tapahtumien ketjuun voimme kuitenkin vain rajallisesti vaikuttaa. Ikivanhassa sanonnassa pyydämmekin Herraa opettamaan meidät muutamaan ne asiat, jotka voidaan ja pitää muuttaa ja oppia elämään niiden kanssa, joita emme voi muuttaa.

Mielenkiintoista on todeta, että myös uskonnottomat uskovat hyvinkin usein jonkinlaiseen kohtalonomaisuuteen - mitäpä muuta hyvä tai huono onni olisi?

Johdatus on subjektiivinen asia; se helpottaa kulkuamme ja auttaa ylittämään hankaliakin upottavia alueita elämässä. Ilman uskon ankkuria johdatukseen elämä on raskasta ellei ylivoimaista.

Aivan kuin lastenlaulussa elämässä on keskeisen tärkeää turvata johonkin korkeampaan voimaan "niin helposti lapsonen langeta vois jos käsi ei enkelin kädessä ois".

On luonnollista, että johdatus tapahtuu, osin rukouksen voimalla, osin myös asioissa, joita emme haluaisi tapahtuviksi. Meille on lapsesta pitäen opetettu "tapahtukoon Sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa. Tässä on sisäänrakennettuna nimenomaisesti, että kyse on Jumalan tahdosta, ei siitä, mitä itse ehkä haluaisimme. Jumala ei ole karkkiautomaatti, joka aina antaa, mitä haluamme pyytää. Ihmisen arvoihin tulee kuulua myös nöyryys siitä, että otamme vastaan johdatuksen sekä aurinkoisina että pilvisinä päivinä.

Päätän puheenvuoroni Edith Södergranin runoon "Huolettomuus", joka vertauksen tapaan puhuttelee minua johdatuksen teemassaan:

                             Minä en usko ihmisiin.

                             Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,

                             ellen uskoisi Jumalaan.

                             Jumala näyttää minulle tien

                             sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.

                             Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.

                             Sen tähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden.

                             Minä uskon lujasti kuin kallioon.

                             Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään tapahtua.

 


 

Ystävyys


Rani Arokare
Puhe Gnostilaisessa messussa 2.2.2014

Ubi amici ibidem opes. "Missä ystävät, siellä rikkaudet"

Ystävyys – on paljon enemmän kuin ystävällisyys ja kiitollisuus, paljon enemmän kuin sanat voivat kertoa eikä tätä käsitettä voi ammentaa tyhjiin. Tällä puheellani välitän kuitenkin teille pienen hiukkasen tästä aiheesta.

Ystävyys on lämpimän sydämen tiedettä, joka merkitsee toveruuden tarjoamista toisille ihmisille, heidän palvelemistaan, kohottamistaan ja vahvistamistaan. Ystävyys on olennaisesti eheyttä, täydellistä jalomielisyyttä, uskollisuutta ja luottamusta.

Ystävyyden lait ovat suuria, ankaria ja ikuisia, samaa kudosta kuin luonnon ja moraalin lait. Mutta me olemme tavoitelleet nopeaa ja vähäpätöistä hyvää, tahtoneet imeä heti makeutta. Me siepaamme Jumalan puutarhasta hedelmän, jonka täytyy kypsyä hitaasti, monen kesän ja monen talven kuluessa. Emme etsi ystävää hurskaasti vaan väärin, himokkaasti, tahtoen voittaa hänet omaksemme. Tällainen yritys on turha. Eteemme tulee voimakkaita vastatuntoja, jotka toisemme kohdatessamme alkavat heti toimia ja muuttavat kaiken runouden väljähtyneeksi proosaksi. Valitettavan monet sortuvat tähän varsinkin nuoruudessaan.

On parempi ryhtyä ystäväksi kuin etsiä ystävää, sillä ystävyys on todella harvinainen rikkaus tässä maailmassa. Ystävät ovat tulleet luokseni etsimättä. Olemalla hyvä ystävä kaikille ei synny epätietoisuutta siitä kenelle on oltava kohtelias. Luotettavat ystävät tulevat näkymättömien käsien saattelemina ja viipyvät luonasi, vaikkapa olisit ollut epäkohtelias heitä kohtaan. "Ystävyys, joka perustuu imarteluun kuolee heti ensimmäisen totuuden tullessa esille." Näiden sanojen paikkansapitävyyden olen todennut monta kertaa.

Vanha intialainen sananlasku kuuluu: "Jos kahden ihmisen välinen ystävyys säilyy, täytyy toisella olla paljon kärsivällisyyttä". – Sinun vai ystäväsi on oltava kärsivällinen?

Ystävä on sellainen henkilö, jonka seurassa voin olla vilpitön. Hänen läsnä ollessaan voi ajatella ääneen.

Minulle ystävyyttä, veljeyttä tai rakkautta kuvaa parhaiten seuraava runo:

                             Ja niin jos meidän sielumme on kaksi
                               ne ovat niin kuin harpin kaksoisjalat.
                             Parista toinen asettuu tukijaksi
                               ja toinen piirtää ympyröiden alat.
                             Keskustaan toinen ankkuroituu paikalleen
                               vaan heti milloin toinen etääntyy
                             auliisti suostuu myötäliikkeeseen
                               palaten kun palaamaan sen pari kääntyy.
                             Sinä meistä olet keskellä ja vakaa,
                               minä taas se jalka joka piirtää
                             tarkan ympyrän, ja kun kiintopisteen takaa
                               keskus, täsmällisesti lopun alkuun siirtää.

Gnostilaisen käsityksemme mukaan ystävien ystävyys yhdistää heitä ikuisesti, he eivät tunne minkäänlaista vihamielisyyttä eivätkä pahuutta vaan heitä yhdistää Gnosis – ystävinä toisilleen.
He ovat yhtä läheisiä toisilleen kuin aviopuolisot, he ovat "hengelliseen avioliittoon vihityt", sillä he elävät "isyydessä ja äitiydessä ja järjen veljeydessä ja viisaudessa" kuten ne, jotka rakastavat toisiaan "hengen yhteydessä".

Ystävien kanssa voimme olla avoimia ja riisua ajatuksiemme salaisuuksien verhot.

Bhagavad-Gitassa kerrotaan Krishnan ja Arjunan välisistä keskusteluista. Arjuna oli Herran palvoja ja hänellä oli Korkeimpaan Herraan ystävyyssuhde. Arjunalle uskottiin tämän asemansa vuoksi  korkeimman asteen salaisuudet.

Raamatussa Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Te olette minun ystäviäni, jos teette, mitä minä käsken teitä tekemään.” (Joh. 15:14)
ja "...sanon teitä ystäviksi, koska olen tehnyt teille tunnetuksi kaiken, minkä olen kuullut Isältäni.” (Joh. 15:15.)
ja "...olette saaneet oppia tuntemaan taivasten valtakunnan salaisuudet..." (Matt.13:11)

Apokryfisessä Viisauden kirjassa mainitaan, että viisaat ovat Jumalan ystäviä ja viisaat ovat maailman pelastus.

Jumalan ystäviksi kasvaminen on jalo päämäärämme.

 


 

Uudestisyntyminen – jatkuva prosessi


Jaakko Ojanne

Puhe Gnostilaisessa messussa 12.1.2014

Me synnymme ja kuolemme, mutta synnymmekö uudelleen, ja jos synnymme uudelleen, niin miten ja minne synnymme uudelleen?

Pohdinta sielun kuolemattomuudesta ja kohtalosta on aina jakanut ihmisiä erilaisiin uskontokuntiin. Vahvasti ja voittopuolisesti on vaadittu uskottavaksi sitä linjaa, jonka mukaan aineellisen elämän seurauksena ikuinen ja kuolematon sielu saa joko ikiaikaisen palkkionsa tai ikiaikaisen rangaistuksensa. Kun aineellisen elämän kaari on kuitenkin suhteellisen lyhyt ja siihen sijoittuvat tapahtumatkin hyvin voimakkaasti riippuvaisia aineellisista olosuhteista ja puitteista, on minun gnostilaisena hyvin vaikeaa ymmärtää tällaisen linjauksen oikeutta ja kohtuullisuutta. Erityisen vaikeaksi tällaiseen linjaukseen uskomisen tekee se, että siihen olisi uskomalla uskottava, koska uskon horjuminen merkitsisi ikiaikaista pelin menettämistä.

Kuinka ikuisen rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden Jumala olisi voinut kaiken viisauden ja käsittämättömän järjen universumissa määrätä, että tällä yhdellä planeetalla elävien olentojen kohdalla inhimillinen epäily tai erehdys voisi hänet suistaa tuhoon, jolla ei ole mittaa ei määrää? Siihen en voi uskoa. Se on ollut eräs niistä oivalluksista, joiden pohjalta minusta itsestäni on kehittynyt gnostilainen. Se on oivallus ja ymmärryksen kirkas hetki, mutta siltikin se on ollut prosessin tulos, eräänlainen uudelleen syntyminen.

Uudestisyntymisenä voidaan pitää sitä hetkeä, kun sielumme syntyy uudelleen aineen maailmaan jatkamaan oppimistaan, jotta voisi aikanaan päästä edelleen valon maailmaan. Uudestisyntyminen voitaneen nähdä kuitenkin prosessina, joka ei varsinaisesti ala eikä lopu. On toki sarja erilaisia tapahtumia, joilla voidaan määrittää niin aikaa kuin paikkaa, mutta hengen kulku ei varsinaisesti ala eikä lopu näiden ulkoisten virstanpylväiden mukaisesti. Niinpä me synnymme jatkuvasti uudelleen jokaisessa hetkessä. Elämän jatkumoa voisi maanläheisesti verrata elokuvaan, jossa filmin jokainen ruutu on aavistuksen verran erilainen. Vierekkäisten eroa tuskin edes huomaa, mutta kahden kuvaruudun ero vaikkapa muutaman kymmenen sentin välimatkalla on jo huomattavaa.

Uudestisyntymisen käsitettä viljellään toki myös valtauskontojen piireissä. Niissä on synnyttävä uudelleen, jotta voisi kokea pelastuksen. On siis jätettävä entinen ja uudistuttava. Tässä suhteessa ollaan jo gnostilaisella maaperällä. Saammehan mekin uudistumiskasteen, jossa katumiemme tekojen muisto huuhtoutuu pois.

Avainsana on ”katumiemme tekojen”. On siis havahduttava siihen, jos toimimme rakkauden lakia vastaan. Jos toimimme vastoin sisäistä omantunnon ääntä, on kurssia syytä korjata. Me siis synnymme koko ajan uudelleen. Toki saattaa tulla myös takapakkia, ellemme pidä itseämme järjestyksessä. Silloin tulee taas uudelleensyntyä ja pyrkiä kohden sitä, mikä on Jumalan rakkauden lain ja hyvyyden sisäisen äänen mukaista. Näin on elämämme jatkuvaa uudelleen – ja uuteen - syntymistä.

Itse koen tämän hyvin vapauttavaksi ja rohkaisevaksi oivallukseksi. Vaikuttaa siis siltä, että kaikki tiet lopulta yhtyvät suureen valtaväylään. Raamatussa todetaan, että ”mene, äläkä enää syntiä tee.” Kurssiaan korjaava syntyy siis uudelleen, eikä jää paikoilleen sellaiseen, josta on päästävä eteenpäin ja uudistuttava. Kukaan meistä ei enää huomenna ole se sama kuin mitä on tänään.

Arjen materiaalisessa maailmassa on viime aikoina toistettu kovasti elinikäisen oppimisen ja uuden omaksumisen ideaa. Kaiken uuden omaksumisessa on kuitenkin hengen ja sielun kyettävä uudistumaan ja uudelleensyntymään. Ammattikoulutuksesta puhuttaessa saattaisi kuitenkin herättää hiukan hymyä puhe uudestisyntymisestä, mutta siitä huolimatta kaikessa johtava ajatus on se, että ei ole hyvä juuttua vanhaan ja totunnaiseen. Olisi aina koetettava kurottaa eteenpäin. Ja kun me sielustamme puhumme, on se oikeastaan jopa elämän tarkoitus.

Aina emme ehkä jaksa, eivätkä voimamme riitä. Emme aina ole niin oivaltavia ja on vaikeaa ymmärtää asioiden ja olevaisen todellista luonnetta. Lohdullista on silloin muistaa, että ”rukous tuo meille avun”. Meidän on tuettava ja autettava toisiamme, mutta saame myös rukoilla apua. Sen me voimme aina tehdä keskellä arkea ja elämän hyörinääkin. Koskaan se ei ole liian aikaista tai myöhäistä. Ei ole liian pientä tai suurta asiaa, jota emme voisi rukoilla. Silloin kurkottaudumme kohden korkeampaa ja silloin me joka kerta synnymme vähä vähältä uudelleen.

Näin koen gnostilaisena omakohtaisesti uudelleensyntymisen jatkuvan keskeytymättömänä prosessina tässä elämän ketjussa, joka ei katkea milloinkaan.


 

Suvaitsevaisuus


Jussi Penttinen

Puhe Gnostilaisessa messussa 13.10.2013

 

Gnostilaisessa kirkossa lokakuun teemana on suvaitsevaisuus.

Maailman tullessa yhä pienemmäksi ja tiedon kulun nopeutuessa, kehitys on johtanut siihen, että tiedämme toisistamme ja maailman tapahtumista lähes reaaliajassa. Olemme tietoisia siitä, että me kaikki tunnemme ja koemme elämässä samalla tavoin, niin ilot kuin surutkin. Tämän luulisi lähentävän meitä entisestään ja poistavan turhia ennakkoluuloja. Kuitenkin jokapäiväisessä elämässämme tulee eteen alin omaan konflikteja ja syrjintää. Suvaitsevaisuus on meille pikemminkin haaste kuin itsestään selvyys.

Monikulttuurisuus on arkea, vaikka emme sitä välttämättä heti huomaisi. Hyvin lyhyessä ajassa maahamme on muuttanut ihmisiä eri kulttuureista tuoden mukanaan omat tapansa ja uskomuksensa. Usein heidän uskonnolliset merkkinsä sekä pukeutumisensa saavat meidän reagoimaan kielteisesti tai jopa halveksivasti. Koska emme tiedä tarpeeksi heidän perinteistään, meillä on vanha ennakkokäsitys ”vieraistamme”. On suhteellisen helppoa ajatella ja sanoa olevansa suvaitsevainen kaikkia ihmisiä kohtaan, kunnes joutuu tilanteeseen, joka on uusi ja yllättävä.

Gnostilaisina pidämme suvaitsevaisuutta itsestään selvänä asiana. Uskomme, että jokaisella ihmisellä on oikeus olla oma itsensä ja uskoa Jumalaansa omalla tavallaan. Gnostilainen elämänkatsomus perustuu siihen, että todellinen Tieto on pohjimmiltaan sama kaikissa uskonnoissa. On vain yksi totuus, Elämä ja sen tarkoitus – Rakkaus.

Kuinka voisimme lisätä suvaitsevaisuutta keskuudessamme? Arjen tapahtumat johtavat meidät kasvotusten tilanteisiin, joissa voimme punnita oman kypsyytemme. Äkkiä sitä huomaa asennevammansa ja ennakkoluulonsa kaikkea outoa kohtaan. Eläminen rohkeasti erilaisessa ja monikulttuurisessa yhteyskunnassa on meidän oppikurssimme tässä asiassa. Vähitellen, vanhat, historiallisen perinteen mukana tulleet asenteet saavat väistyä, jotta vapautuisimme yhä enemmän menneestä taakastamme. Jo äidinmaidosta ja kasvatuksessamme saadut tietyt tavat, asenteet ja säännöt ohjaavat käytöstämme. Olemme ikään kuin automatisoituja reagoimaan aina tietyn kaavan mukaan.

Tuleeko sitten hyväksyä mitä vain suvaitsevaisuuden nimissä? Ei tietenkään pidä suvaita pahuutta, ilkeyttä, lähimmäisen sortamista tai ihmisarvon loukkaamista.  ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta”, sanoi Jeesus Vuorisaarnassaan. ”Vihollisestakin on meille hyötyä, sillä voidaksemme myötäelää meidän pitää oppia suvaitsevaisuutta, anteeksiantoa ja kärsivällisyyttä, jotka ovat vihan vasta-aineita”, sanoo Dalai Lama.

Vaikeudet ja ristiriidat olkoot oppikirjojamme. Niitä tutkimalla kasvatamme sydämessämme olevaa hyvyyden siementä, joka odottaa versomista. Sydän antaa vastauksen hiljaisuudesta, vaikka mielemme huutaa tyhjyyteen. Kuuntele Sydäntäsi! Pysyä vahvana omatunnon kysymyksissä sekä omassa uskossaan on todellista rohkeutta.

Historian aikana gnostilaisen elämänkatsomuksen omaksuneet ihmiset ovat olleet jatkuvan vainon kohteena. Vaikka kristillinen kirkko julistaa Kristuksen rakkauden sanomaa, sitä ei ole useinkaan toteutettu, päinvastoin. Kaikenlaista julmuutta on muutenkin harjoitettu. Ihmisarvo on ollut hyvin vähäinen.

Gnostilaisuus on suvaitseva uskonto, koska siinä ei ole dogmeja, jotka määräävät sen toimintaa, vaan mittana on pikemminkin totuuden ja rakkauden mukaan eläminen. Näin gnostilaisia voidaan kutsua rakkauden lapsiksi.

Tulkaamme suvaitsevaisiksi käytännön elämässämme. Sillä kun toimimme niin kuin se olisi totta, se tulee todeksi.


 

Sisäinen kypsyminen

 

Maria Lehtonen
Puhe Gnostilaisessa messussa 22.9.2013
 

Gnostilaisessa kirkossa syyskuun teemana on sisäinen kypsyminen.

Meidän ihmisten ainutlaatuinen mahdollisuus on kyky tajuta loogisia suhteita, kuten syy ja seuraus, tärkeä ja vähäpätöinen, yhtäläisyys ja erilaisuus. Ideaalimaailmassa tämä kyky kehittyy terveesti varhaislapsuudesta nuoruuden kautta aikuisikään ja luo pohjan yksilön sisäiselle kypsymiselle.

Ranskalainen filosofi Denis Diderot totesi aikanaan, että kaikki lapset ovat olennaisesti rikollisia, mutta onneksi lasten fyysiset voimat eivät salli heidän tyydyttää hävityshaluaan. Tämän väitteensä hän perusteli sillä, että pienen lapsen kiinnekohdat elämään ovat ainoastaan niitä, jotka tyydyttävät hänen omia välittömiä tarpeitaan ja halujaan.
Pienellä avuttomalla lapsellahan ei ole aluksi mitään, mitä hän voisi tehdä itsensä tai kenenkään muun hyväksi. Siksi hänellä on oikeus vaatia huolenpitoa kasvattajiltaan ja maailman tulee tarjota hänelle elämisen mahdollisuus.

Maailma, jossa elämme, kasvamme ja aikuistumme ei valitettavasti aina ole ideaalimaailma. Kehitykseemme vaikuttavat varhaisessa lapsuusiässä vanhempien, myöhemmin opettajien, lähiympäristömme ja yhteiskuntamme voimassa olevat arvot, uskomukset ja esimerkkinämme toimivat reagointitavat. Kypsymiseen tarvitaan kypsyyttä edistäviä olosuhteita. Jos ne puuttuvat, sen valitettavana seurauksena kehitys voi pysähtyä ja aikuistuessa saavutetaan vain täysi-ikäisen lapsellisuus muttei kypsyyttä.

Tämä pysähtymisen ei onneksi ole lopullista. Prosessi saattaa käynnistyä vähitellen uudestaan. Merkkeinä tästä voi olla kiinnostus itsensä kehittämiseen liittyviin asioihin, tyytymättömyys tuttua ympäristöä kohtaan tai tietoisuus siitä, että jotain elämässä on muuttunut eikä enää halua elää niin kuin ennen. Kypsymisprosessin alullepanija voi olla myös voimakas hengellinen kokemus tai täysin uusien kykyjen äkillinen ilmaantuminen.

Sisäisen kypsymisen käynnistää usein kaikkein voimakkaimmin vakava sairaus tai suuri, odottamaton elämänmuutos, kuten läheisen ihmisen, työn tai omaisuuden menetys.

Dramaattisetkaan elämänkokemukset eivät automaattisesti tee meistä kypsiä, vaan meiltä vaaditaan joskus tuskalliseltakin tuntuvaa työtä ja luopumisia itsemme kohtaamiseksi.

Kypsän henkilön luonteenomaisena piirteenä on, että hän suhtautuu myönteisesti elämään ja hän on sydämellään ja sielullaan mukana elämässä. Hänen täytyy tuntea kykynsä ja tehdä ne käyttökelpoiseksi elämää varten. Jo Sokrates sanoi: ”tunne itsesi” ja hänen nykyajan oppilaansa lisäävät: ”tunne taipumuksesi”.


Itsensä tutkiminen on sisäisen kasvamisen tärkeä ja palkitseva osa.
Sekin voi aluksi tuntua epämiellyttävältä, koska se sisältää mahdollisuuden kohdata itsensä kaikkine heikkouksineen. Pelkäämme myös usein sen johtavan lohduttomaan yksinäisyyteen
 

Meidän on opittava nöyryyttä ja kilvoiteltava egon kutistamiseksi.
Meidän on opittava ottamaan vastuu itsestämme ja elämästämme. On opittava, ettei mikään ole irrallaan omasta itsestä. On otettava vastuu siitä, mitä elämämme on, on ollut ja tulee olemaan. Kasvamisen myötä oivallamme itsessämme olevat voimavarat, kun kohtaamme todellisuuden sellaisena kun se on. Emme voi syyttää muita niistä ongelmistamme, jotka olemme itse saaneet aikaan omalla tiedottomuudellamme. Näiden asioiden oppiminen voi tuntua pelottavalta, sillä se edellyttää luopumista tutuista ja turvalliseksi kokemistamme tavoista ja riippuvuuksistamme.

Kypsyäksemme meillä on oltava tietoa ja kypsymisemme edistyessä alamme ymmärtää saamaamme tietoa yhä enemmän.
Amerikkalainen runoilija Edwin Arlington Robinson on kirjoittanut:

…me tiedämme, että totuus
on lausuttu ihmisille tuhannet kerrat;
mutta meillä ei ole vielä ollut korvia kuulla
muuta kuin osia siitä; me olemme kuulleet
hyminää silloin tällöin, ja kaikua siellä ja täällä

Kypsyessämme meillä on mahdollisuus ymmärtää syvällisesti Jeesuksen opetus ”rakasta vihamiestäsi niin kuin itseäsi” ja myös toteuttaa tätä omassa elämässämme. Terve ja kypsä itsensä rakastaminenkin on opettelemista vaativa taito ja sen opittuamme osaamme käyttää arvokkaimpia kykyjämme viisaasti ja antaa suurimman avun muille.

Vakavat sairaudet ja kohtaamamme menetykset tuntuvat tapahduttuaan julmilta ja epäoikeudenmukaisilta. Vaikka monet elämän opetuksista ovat tuskallisia, ne ovat sisimmiltään positiivisia tapahtumia, jotka kutsuvat meitä kasvamaan. Kriisit paljastavat meille, mitä meidän on opittava itsestämme. Kun meidät pakotetaan muutokseen, sen voi nähdä jumaluuden kutsuna irrottautua vanhasta ja löytää uutta.

Dalai Lama sanoo oppineensa ymmärtämään tämän periaatteen. Hän on toistuvasti kertonut olevansa kiitollinen kiinalasille siitä, että he pakottivat hänet maanpakoon, koska se on opettanut, kuinka arvokasta myötätunto on. Auttakoon nämä hänen sanansa myös meitä kohtaamaan nöyrällä kiitollisuudella vastaamme tulevat elämän koettelemukset.

 


 

Sisäinen ylösnousemus ja hyveet


Jaakko Ojanne
Puhe Gnostilaisessa messussa 17.3.2013

Valon lisääntyessä alkaa matka kohden uutta elämää, kasvukautta ja kesää. Pakkanenkaan ei haittaa, koska aistimme jo varman lupauksen valon lisääntymisestä. Tämä on jokaisen kevään tunnelma, joka kuuluu elämän ja kaiken olevaisen kiertoon. Ylösnousemuksen tunne tulee uudelleen ja uudelleen, muodossa jos toisessa. Ihmisyksilöinä ja gnostilaisina koemme sen myös henkilökohtaisesti. Ylösnousemuksen tunne on sekä fyysisesti että henkisesti koettavissa oleva olotila. Pimeänäkin aikana ja synkimmissäkin elämänvaiheissa on sisäinen varmuus ja tieto siitä, että valon voima on voittoisampi.

Materiaalisessa maailmassa kaikki kulkee ikuisten ja oikeiden lakien mukaan, meidän ihmisten omassa henkisessä ylösnousussamme tarvitaan omia valintoja ja ymmärrystä. Voidaksemme kokea ylösnousemuksen valon lapsiksi, on tehtävä valinta. On seurattava rakkauden lakia, kaiken perustana olevaa hyvettä. Ellemme näin tee, jää sisäinen ylösnousemuksemme vajavaiseksi – tai kokonaan tapahtumatta.

Tietysti tällaisessa kaoottisessa ja monen murheen maailmassa voimme ajatella – ja moni ajatteleekin – että miksi pohtia sisäisiä ylösnousemuksia ja rakkauden lakeja? Mitäpä se auttaa, kun kuitenkin mieli palaa nautiskeluun? Miksi kieltäytyä elämän antimista niin kauan, kun niitä tarjolla on ja ne edes vähän lohtua suovat? Miksi leikkiä pyhimystä, kun kuitenkin joku muu on heti kärkkymässä tilaisuutta etsiä hyötyä ja hyvää muiden kustannuksella omalle itselleen? Eikö ole parempi elää reipasta elämää ennen kuin keho alkaa rapistua? Yhtä kaikki, sillä kaikki me kuitenkin lopulta kuolemme, eikö niin?

Monelle tämä on, jos ei nyt elämän filosofia, niin elämäntapa. Ei ihmisiä voi oikein tuomitakaan, sillä riittävän monen näin toimiessa siitä tulee yleinen elämäntapa. Sanotaankin, että sellainen maailma on. Maailma on murheen laakso, maailma on paha ja julma. Maailma on pimeä paikka.

Niin on. Siksi onkin sisäisen äänen ja omantunnon kuuleminen tärkeää. Kumman me haluamme valita, pimeyden vai valon osan? Seuraammeko siis rakkauden lakia vai jätämmekö sen? Haluammeko sisäisillä hyveillämme ja toisiamme sekä yleensä luomakuntaa kunnioittamalla lisätä valoa, vai annammeko vain mennä?

 Inhimillistä on ajatella, että yksinään voimme kovin vähän. Taistelu pimeyden voimaa vastaan vaikuttaa suorastaan mielettömältä. Fyysisesti pimeyden voima perustuu kuitenkin siihen, että sen vallitessa emme näe toisiamme. Henkisesti sen voima perustuu siihen, että emme tunnista toisiamme.

Suuressakin pimeässä tilassa yksi kynttilä tuo jo niin paljon valoa, että kykenemme liikkumaan ja tunnistamaan toisiamme. Henkisen pimeyden vallitessa jaksamme etsiä toisia valon lapsia, kun jo yhdenkin löydämme. Pimeys on kylläkin vallitseva olotila, mutta se väistyy aina, kun valo vähä vähältä lisääntyy. Päivänkin valoisuus kasvaa minuutti kerrallaan. Ja vaikka pimeys taas lisääntyy, me tiedämme, ettei valo iäksi katoa, se vain aika ajoin vähenee.

Gnostilaisina uskomme, että vaikka ajallamme ruumiimme vaipuu pimeyteen, kuoleman tilaan, meidän sielullemme suodaan taas kerran hyveidemme ja rakkauden lain mukaan tilaisuus nousta Valoon ja syntyä uudelleen. Kun aikanaan olemme oppineet riittävästi rakkauden laista ja tuoneet riittävästi valoa maailmaan pimeyttä torjumaan, saamme varmasti kokea sellaisen ylösnousemuksen, jossa pimeys on kokonaan väistynyt.


 

Itsetutkiskelu, viisauden lahja

Jussi Penttinen
Puhe gnostilaisessa messussa 10.2.2013


Muinaisessa kreikassa Delfoissa, Apollon temppelin porteilla olivat sanat ”Tunne Itsesi”. Ennemmin tai myöhemmin me väistämättä joudumme kohtaamaan itsemme ja tarkastelemaan mennyttä elämäämme, usein kriisin kohdatessa ja silloinkin mahdollisesti ensimmäistä kertaa totuudenmukaisesti. Kuka minä olen?

Pintapuolinen tarkastelu on aika selvää ja koskee lähinnä persoonaamme. Yleinen vastaus itsetuntemukselle on juuri tämä persoonamme analysointi, olen mies/nainen, sen ja sen ikäinen, sen ja sen maalainen, ammattina se ja se. Emme kuitenkaan ole täysin tyytyväisiä tähän lopputulokseen, tuntuu kuin jokin olemus meissä jäisi vielä tuntematta. Olemme kuin roolihahmoja elämän näyttämöllä. Gnostilaisuudessa korostetaan sielun olemassaoloa ja sen oivaltamista ja todentamista käytännön elämässämme. Gnostilaisina totuudenetsijöinä me tavoittelemme tietoa, Gnosista. Kun avoimin ja rehellisin mielin alamme etsiä ja tutkia itseämme, kohtaamme lopulta todellisen Itsemme, sydämessämme. Etsiminen päättyy, kun itse etsijä paljastuu. Käy niinkuin piirileikissä, leikki loppuu jäädessämme kiinni. Todellinen minä on kuin peili, se heijastaa kaiken, mutta ei itse ole nähtävissä. Kuinka voisikaan? Mehän olemme SE! 

Viisaus ei tule kaikkien osaksi, sanotaan. Viisaus kuitenkin jo asustaa meissä, se vain odottaa löytämistään, ikäänkuin kätkettynä. Olemme niin kiireisiä kaiken aikaa luomaan itsestämme jonkinlaista kuvaa, ettemme enää lopulta näe sen kuvan taakse. Pieni lapsi ei vielä ole ehtinyt rakentamaan minäkuvaansa. Liittyykö tämä Jeesuksen sanoihin ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse Taivasten Valtakuntaan.” Kun rukoilemme tai meditoimme olemme vastaanottavaisia ja avoimia kohtaamaan hiljaisuuden äänen. Olemme ikäänkuin kasvotusten paremman puoliskomme kanssa. Gnostilaisuudessa puhutaan myös ihmisen taivaallisesta vastinparista, kaksospuolikkaasta, joka toimii opastajana ja omatuntona. Sielu yhtyy kuoleman jälkeen tähän ”taivaalliseen” puoliskoonsa ja tulee siten kokonaiseksi. Tulla tietoiseksi tästä puoliskostaan jo maan päällä, on samaa kuin saavuttaa Gnosis.

Platon kertoo seuraavaa ihmisen kaksinaisuudesta ”Meidän on tehtävä se johtopäätös, että on olemassa jotain, mikä säilyttää muotonsa muuttumattomana. Se on syntyä vailla ja katoamaton eikä koskaan ota itseensä mitään ulkoa päin eikä mene sisälle toiseen olevaiseen. Se on näkymätön ja muutenkin aistein havaitsematon. Tämä olevainen on järjen tarkastelun kohde. Sitten on toinen olevainen, edellisen kanssa samanniminen ja sitä muistuttava, aistein havaittava, synnytetty, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa, joka syntyy johonkin tiettyyn paikkaan ja siitä jälleen hajoaa olemattomiin ja josta saamme aistien välityksellä käsityksen. Sielumme on kuolematon eikä häviä milloinkaan.”

Sananlaskuissa sanotaan ”Parempi kultaa on hankkia viisautta, kalliimpi hopeata hankkia ymmärrystä.” Viisautta voi siis anoa, mutta sen saaminen on lahja.  Anokaamme, niin meille annetaan. Etsikäämme, niin löydämme. Kolkuttakaamme, niin meille avataan.

Kuka minä olen? Tämä kysymys on meillä jokaisella edessä. Vastauksen löytyminen riippuu itsestämme, siitä kuinka vilpittömästi todella etsimme totuutta. Viisaus on lahja, joka odottaa oven takana kolkuttajaansa.


 

Elämän tarkoitus


Pentti Tuominen
Puhe gnostilaisessa messussa 13.1.2013


Vanha sanonta kuuluu, että on helpompi päästä perille, kun tietää, minne on pyrkimässä. Jos ei ole mitään päämäärää, on aivan sama, minne menee, pysyykö paikoillaan vai antautuuko ajelehtimaan.

Ateistit pitävät elämää vain yhtenä luonnonilmiönä, jolla ei ole mitään erityistä tarkoitusta tai tavoitetta. Heidän mielestään elävillä olennoilla voi olla vain omia tavoitteita, kuten suvun jatkaminen, menestyminen, toisten voittaminen tai onnellisuus. Näin ajattelevia ihmisiä on ollut kautta ihmiskunnan historian ja heitä on valitettavan paljon vielä nykyaikanakin.

Näin siitä huolimatta, että jo antiikin moraalifilosofiassa keskeisenä käsitteenä oli hyve.  Elämän tarkoitukseksi ja lopulliseksi päämääräksi katsottiin "onnellisuus", mutta sen saavuttamiseksi välttämätöntä oli "hyveellinen elämä". – Platon sanoi, että ”Ihmisen suurin hyve on
henkinen jalostuminen”.  Hän sanoi myös, että ”Sielu on kuolematon ja syntyy toistuvasti uusiin ihmiskehoihin, kunnes jalostuu kylliksi. Sielu pääsee vapaaksi jälleensyntymisen pakosta vasta, kun se usean elämän aikana on jalostunut henkisen puhdistumisen ja itsekurin avulla niin, että tulee osalliseksi henkisestä hyvästä. Näin sielu saa lopulta jumalien armosta jäädä ikuisesti elämään jumalien luona.”

Gnostilaisina me näemme itsemme osana suurempaa kokonaisuutta. Jumala on aina merkinnyt meille jotain sellaista, joka antaa maailmalle ja elämälle järjestyksen ja tarkoituksen sekä luo perustan etiikalle.

Gnostilaisen käsityksen mukaan ihmiselämän tarkoituksena on henkisen kehityksen kautta saavuttaa gnosis eli tietoisuus sisimpäänsä kätkeytyvästä jumalallisesta voimasta ja sielunsa taivaallisesta alkuperästä. Gnostilaisuudessa opastetaan meitä etenemään omaa kehityspolkuamme kohti viisauden valoa ja eettisesti oikeaa elämää, johon kuuluu aineellisten ja lihallisten tarpeiden toisarvoisuus. Näin vaeltaessamme saame lahjaksi henkisen olemuksemme eheytymisen.

Gnosis on kuitenkin vain väline. Sen saavutettuaan ihminen on täydellistynyt ja saavuttanut tietoisuuden siitä, että sopusointu on kaiken olevaisen perusta ja rakkaus ihmiselämän tarkoitus.

Gnostilaiset mestarit ovat meille opettaneet, että ”Rakkaus on elämän syvin tarkoitus, jumalallinen laki, joka velvoittaa sopusointuun kaiken olevaisen kanssa”.  – ”Rakkaus tuo Jumalan valtakunnan maan päälle, kun ihmiset tekevät toisilleen vain sellaista, mitä toivoisivat itselleen heidän asemassaan tehtävän, ja välttävät tekemästä muille sellaista, mitä eivät haluaisi itselleen tehtävän.”

Tämä on kiteytettynä myös Gnostilaisen kirkon uskontunnustukseen, jossa sanotaan, että ”Jumala kutsuu meitä rakkauden tekoihin, jotka ovat elämän tarkoitus ja Jumalan laki.”

Gnostilaisuuteen kuuluu myös käsitys jälleensyntymisestä. Uskomme jokaisen sielun olevan osa Jumalaa ja sisältävän uusia jumalallisia mahdollisuuksia samoin kuin kasvin siemenessä uinuu uusi kasvi, joka biologisen evoluution myötä on emokasvia jossain suhteessa parempi. Ihmissielussa uinuvat mahdollisuudet kehittyvät ja vahvistuvat vähitellen jokaisen maanpäällisen elämän aikana. Jälleensyntymisoppiin kuuluu käsitys, että jokainen elämänkierros kohottaa sielua spiraalimaisesti ylöspäin – hengen evoluution kautta – kunnes sielu lopulta saavuttaa täydellisyyden. Yksikään sielu ei joudu kadotukseen, vaan kaikki saavuttavat lopulta täydellisyyden ja yhtyvät Jumalaan.

Haluaisin tähän loppuun vielä lukea katkelman erään seurakuntamme jäsenen kirjoittamasta esseestä, jonka aiheena oli ”Elämän tarkoitus”:

”Henkilökohtaisesti tunnen kysymyksessä olevan oman kohtaloni luomisen. Persoonalliseen elämäni tarkoitukseen kuuluu lähimmäisten auttaminen, rakkauden toiveiden tiedostaminen ja rakkauden osoitukset sekä valaistumisen tavoittelu. ... Elämäni tarkoituksena on löytää todellinen jumaluus ja kosminen tietoisuus itsestäni ja ympäristöstäni, jonka kanssa olen vuorovaikutuksessa. ... Elämäni tarkoitus on oman osani hyväksyminen ja kuoleman hyväksyminen osaksi valaistumisen prosessia. Elämäni tarkoituksena on elämän jatkuminen. Elämä on syklinen ja syklisyyden ymmärtäminen omassa elämässä auttaa elämän tarkoituksen ymmärtämistä. Ihmisenä ja ikuisesti elävänä sieluna minun on myös pyrittävä alemman itsen hallitsemiseen ja ylemmän itsen kehittämiseen ja näiden osien ymmärtämiseen ja näistä tietoiseksi tulemiseen.”


 

Kiitoksen osoittaminen


Maria Lehtonen
Puhe Gnostilaisessa messussa 18.11.2012
 

Gnostilaisessa kirkossa marraskuun teemana on kiitospäivä ja vainajien muistohartaus.
Ihmiskunnan historiassa on kautta aikojen osoitettu kiitollisuutta silloin, kun on selviydytty vaikeista tilanteista ja kun viljelykauden päättyessä on saatu runsas sato. Juutalaisten tiedetään viettäneen sadonkorjuun kiitosjuhlia jo yli 3000 vuotta sitten. Varhaisia esimerkkejä kiitospäivän vietosta ovat myös löytöretkeilijöiden järjestämät kiitosjumalanpalvelukset heidän päästyään turvallisesti maihin valtamerien ylityksen jälkeen.
Moniuskointoisessa Yhdysvalloissa kiitospäivää on vietetty koko kansakunnan yhteisenä juhlana vuodesta 1863 lähtien.

Luonnon antimista kiittämisen lisäksi ympäriltämme löytyy lukemattomia kiitoksen aiheita. Tieteitä ja sen saavutuksia ihannoinut Sir Isac Newton on kirjoittanut nämä ylistävät sanat ”Tämä mitä kaunein auringon, planeettojen ja komeettojen järjestelmä voi ainoastaan saada alkunsa älykkään Olennon suunnitelmasta ja herruudesta. Ylivertainen Jumala on Olento, joka on ikuinen, ääretön, absoluuttisen täydellinen”.

Kiitollisuuden aiheiden lisäksi ympäröivässä maailmassa tapahtuu valitettavasti myös paljon pahaa. On tavallista, että kun kohtaamme elämässä vaikeuksia, syntyy katkeruutta ja pessimismiä. Mikä saa ihmisen kiittämään, kun ulkoiset olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin kiitollisuutta herättäviä? Kiitollisuuden tunteminen edellyttää uskoa hyvyyteen ja sen ymmärtämistä, ettei paha tee hyvää mitättömäksi.
Meidän on opittava luottamaan siihen, että elämä on meille annettu lahja ja kohtaamamme tilanteet ja haasteet auttavat meitä kasvamaan.
Pastori Jaakko Heinimäki sanoo kiitollisuudesta näin: ”Kristityn tärkein kilvoittelu on kiitollisuuden harjoittelu. Sitä voi opetella. Kiitollisuus jää helposti ylätason asenteeksi ja liian yleiselle tasolle. Kiitollisuus elämänasenteena ei ole mahdollista yleisellä tasolla, jos ei ole kiitollinen yksittäisistä asioista. Kiitollisuutta voi harjoitella miettimällä, mistä yksittäisistä asioista haluan kiittää Jumalaa juuri tänään. Käytä siihen minuutti tai kaksi päivässä. Jos tuntuu siltä, että et ole vastaanottanut tänään yhtä ainutta lahjaa, mieti, oletko ollut läsnä elämässäsi. Oletko huomannut, mitä ympärilläsi tapahtuu?”

Elämme nyt syksyn harmaita päiviä luonnon vetäytyessä talvilepoon. Erityisesti tänä aikana mieleemme nousee muistoja pois nukkuneista ystävistämme ja omaisistamme. Nämä muistot tuovat mukanaan surua ja kaipausta mutta myös kiitollisuutta siitä, että olemme saaneet kohdata heidät tässä ajassa. Kiitollisuutta siitä, mitä he ovat tuoneet elämäämme ja ovat auttaneet meitä kasvamaan.

Meksikossa on sanonta, jonka mukaan ihminen kuolee kolme kertaa. Ensimmäinen kerran silloin, kun fyysinen kehomme kuolee, toisen kerran silloin, kun maalliset jäännöksemme on haudattu ja kolmannen kerran silloin, kun läheisemme unohtavat meidät.

Haluamme säilyttää muistomme tästä elämästä poistuneista läheisistämme ja säästää heidät meksikolaisten kolmannelta kuolemalta. Heidän muistamisensa ja heitä kohtaan tuntemamme kiitollisuus opettaa meitä myös olemaan kiitollisia niille ihmisille, jotka nyt tässä elämässä tukevat kasvuamme ja tekevät elämästämme hyvän. Opetelkaamme myös kiitollisuuden osoittamista pitäen mielessä William Arthur Wordin sanat ”Jos tunnet kiitollisuutta etkä osoita sitä, on kuin käärisit lahjan pakettiin, mutta et koskaan anna sitä”.
 



 

Henkinen kypsyminen


Hannu Viitanen
Puhe Gnostilaisessa messussa 6.5.2012

 

Gnostilainen syyskuun teema on henkinen kypsyminen.

Platonin Faidroksessa sanotaan:

"Luulisin että tämä harrastus tuottaa vielä paremman tuloksen, silloin kun puhuja dialektisella taidolla istuttaa ja sopivaan sieluun kylvää tietoon perustuvia opetuksia jotka pystyvät auttamaan sekä itseään että istuttajaa, jotka eivät ole hedelmättömiä vaan sisältävät siemenen josta taas vuorostaan nousee uusia ajatuksia taimelle muissa sieluissa. Näin opetuksen siemen pysyy ikuisesti elossa ja tekee kylväjästä niin onnellisen kuin ihminen vain voi olla."  

Tästä tulee nopeasti assosiaatio ihmisen omaan kypsymiseen ja eheytymiseen; vain ajattelemalla, rakentamalla omaa käsitemaailmaa on mahdollista lähestyä kypsymistä. Valmiiksi me emme tosin koskaan tule, vaan lähestymme jotakin tavoittelemisen arvoista olotilaa, jota voidaan kutsua henkiseksi kypsymiseksi,

Henkisessä kasvussa ajatellaan yleisesti, että on olemassa luetteloitavissa olevia tärkeitä asioita ja kasvu rakentuu niiden pohtimisesta. Erilaisia tärkeitä asioita ovat hyvinvointi, menestys, rehellisyys, ahkeruus, valppaus ja myönteisyys. Eri ihmiset kirjaavat erilaisia seikkoja. Joku haluaa korostaa terveyttä ja hyviä ihmissuhteita. On olemassa ihmisiä, joilla työ on suurin inspiraation ja tyydytyksen lähde. Mielenrauha ja onnellisuus ovat myös asioita, joille hyvin moni antaa merkitystä. Uskonnollisille ihmisille usko Jumalaan ja hänen tahtonsa ilmoittavaan pyhään kirjaan - minkä niminen se kullakin onkaan - on tärkein asia elämässä. Kaikki nämä asiat liittyvät toisiinsa tai ovat osia jostain yläkäsitteestä. Henkinen kasvu on oikeastaan ositettavissa kahteen osaan. Toinen on maallinen menestys ihmissuhteissa ja taloudellisessa hyvinvoinnissa. Toinen on hengellinen aate- ja arvomaailma. Nämäkin ovat osin päällekkäisiä, sillä kehotetaanhan Raamatussa olemaan valppaita ja vilpittömiä.

Hyvin usein kuulee puhuttavan keinoista ja tavoista henkiseen kypsymiseen. Onpa tälle alueelle syntynyt kokonaisia koulukuntia ja etiikaltaan monitasoista ja -tahoista liiketoimintaakin. Kypsyminen on viime kädessä oma sisäinen prosessinsa, jonka välitasanteina ovat kehittyminen, oivaltaminen ja tasapaino oman itsensä, muiden ihmisten, yhteisöjen ja ympäristön kanssa.

Kristinusko kutsuu tätä prosessia usein kilvoitteluksi. Sisäisen tasapainon ja eheyden saavuttaminen ja kaikkiaan gnosiksen saavuttaminen ovat itse asiassa saman asian ilmaisumuotoja gnostilaisuudessa. Ainoaa oikeaa metodia tai keinoa tuskin koskaan löytyykään - kypsyminen vain tulee monien peräkkäin ja yhtaikaisesti vaikuttavien tapahtumaketjujen seurauksena. Tämä näkyy oivaltaneen ihmisen tasapainossa ja käyttäytymisessä myönteisenä varmuutena ja sisäisenä tuntemuksena siitä, että tarkemmin määrittelemätön tasapaino "vain on" olemassa".

Elämän kunnioittaminen, yhteisöllisyys ja halu tehdä hyvää muille ovat sisäisen kypsymisen ilmentymiä ulkoisessa toiminnassa. Tämä luonnollisesti liittyy läheisesti hyvän ja pahan kokemisen problematiikkaan ja valintoihin päätöksenteossa.

Vaikka alussa siteerattu Platonin ajatus on melko monidimensioinen, siinä on yksinkertaistettuna elämänpyörän symboliikkaa: osaltamme olemme täällä yhteisessä etsimisessä, tiedon jakamisessa ja jalostamisessa. Kuljemme kohti päämäärää tietämättä suinkaan aina, mitä etsimme. Kotiseutuni mystikko ja taiteilija-kirjailija Alpo Jaakolan ajatuksin: ihminen menee metsään pienen lampun kanssa etsimään sitä ainutkertaisuutta, mikä hänessä ehkä on. Tietää kaiken tietämättä mitään ja pyrkii löytämään oman tapansa onneen (Alpo Jaakolan Pilven piirtäjä -kirjasta soveltaen).
 


 

Jumalan rakkauden valo ja lähimmäisenrakkaus


Pentti Tuominen 
Puhe Gnostilaisessa messussa 5.2.2012

 

Gnostilaisessa kirkossa helmikuun teemana on Jumalan rakkauden valo ja lähimmäisenrakkaus.

Jumalan rakkaus ja lähimmäisenrakkaus ovat gnostilaisuuden kulmakivet. Ilman niitä ei gnostilaisuutta olisi edes olemassa. Voidaan siis kysyä, miksi näitä kahta suurta korostetaan vain helmikuussa. Onneksi asia ei ole näin. Kuten jokainen teistä hyvin tietää, näitä kahta suurta - Jumalan rakkautta ja lähimmäisenrakkautta – korostetaan jokaisessa gnostilaisessa messussa. Ne valaisevat myös jokaisen gnostilaisen elämää vuoden jokaisena päivänä. Helmikuulle nämä kaksi suurta on valittu teemaksi ehkä siksi, että elämme helmikuussa vuoden kylmintä aikaa, jolloin meidän kaikki energiamme suuntautuu kehomme lämpimänä pitämiseen. Kylmyyden keskellä meitä lohduttaa ajatus, että pakkasesta huolimatta meidän sisintämme valaisee ja lämmittää Jumalan rakkauden valo, joka antaa meille henkistä energiaa levittää tätä valoa myös ympärillemme lähimmäisenrakkauden muodossa.

Gnostilaisessa Tuomaan evankeliumissa Jeesus sanoo: Ihminen, jossa on valo, valaisee koko maailman. Ellei hän valaise, vallitsee pimeys.

Sama evankeliumi jatkuu: Jos teiltä kysytään: ’Mistä olette tulleet?’, niin vastatkaa: ’Me olemme tulleet valosta, sieltä, missä valo syntyi itsestään. Valo otti paikkansa ja näyttäytyi meidän kuvassamme.’ Jos teiltä kysytään: ’Oletteko te se valo?’, niin vastatkaa: ’Me olemme sen valon lapsia ja elävän Isän valittuja.

Gnostilaisuudessa meidät ihmiset asetetaan haasteelliseen asemaan: meitä velvoitetaan heijastamaan Jumalan valoa ympärillemme.

Gnostilaisessa Valon evankeliumissa Jeesus sanoo: Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten pane sitä piiloon, vaan lamppu pannaan lampunjalkaan, jotta se valaisee huoneen. Teidän sielunne on teidän ruumiinne lamppu. Jos se valo, joka teissä loistaa, on lähtöisin taivaalliselta Isältänne, koko ruumiinne on valaistu. Kun te loistatte taivaallista valoa ja menette ihmisten joukkoon, te valaisette koko maailman niin kuin lamppu valaisee huonetta.

Vertaus lampusta saa meidät ajattelemaan myös kynttilää. Tänään vietetään kristillisissä kirkoissa perinteistä kynttilänpäivä. Meidän kirkossamme sitä kutsutaan kynttiläjuhlaksi. Kuten tänään messumme avauksessa huomasitte, keskuuteemme tuotiin jumalallista valoa kolmen kynttilän muodossa – siis kolme kertaa enemmän kuin tavallisissa messuissa.

Palava tuli on kiehtonut ihmismieltä aina luolaihmisten ajoista lähtien. Nuotion, takkatulen tai kynttilän elävällä liekillä on aina ollut ihmisiin lumoava vaikutus. Elävä tuli saa meidät helposti herkistymään ja mietiskelemääm elämän suuria kysymyksiä.

Kynttilää on ammoisista ajoista alkaen pidetty ihmisen vertauskuva. Kynttilän vaha tai steariini edustaa ihmisen ruumista, kynttilän sydän kuvaa henkeä, joka tekee ruumiistamme elävän ja kynttilän liekki on vertauskuva sielustamme, joka edustaa meissä palavaa puhdasta jumalallista valoa.

Kynttilän liekki on yksinkertainen ja hauraus. Pienikin tuulen henkäys voi sammuttaa liekin. Näin voi käydä myös sisimmässämme palavalle jumalallisen valon liekille. Pienikin epäuskon tuulahdus saa sisäisen liekkimme lepattamaan ja jos päästämme aineellisen maailman tuulenpuuskat sisäiseen kammioomme, saattaa hento liekki sammua kokonaan.

Jos me vahvistamme itseämme uskossa, toivossa ja rakkaudessa, lujitamme samalla sisäisen temppelimme seiniä, ovia ja ikkunoita niin, että tuulenpuuskat eivät yllä sisäisen kynttilämme liekkiä sammuttamaan.

Näin siis Jumalan rakkauden valo ja lähimmäisenrakkaus ovat meissä tiiviissä vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Jos sisäinen valomme sammuu, meistä tulee kylmiä emmekä enää valaise ympäristöämme. Jos sen sijaan annamme Jumalan rakkauden valaista sisimpämme, saamme voimaa ehtymättömästä lähteestä emmekä milloinkaan ole kylmiä eikä sisäinen valomme milloinkaan lakkaa valaisemasta.


 

Sisäinen eheys


Pentti Tuominen
Puhe Gnostilaisessa messussa 6.5.2012

 

Gnostilaisessa kirkossa toukokuun teemana on sisäinen eheys.

Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla elänyt roomalainen runoilija Juvenalis on jättänyt jälkeensä lentävän lauseen: ”Mens sana in corpore sano” – ”Terve sielu terveessä ruumiissa”. Kun puhumme sisäisestä eheydestä, mieleemme tulee ehkä ensimmäisenä ruumiin ja mielen tasapaino. Tätä seikkaa korostetaan myös itämaisessa filosofiassa ja lääketieteessä, kun ihmisiä ohjataan mielen tasapainon kautta edistämään kehonsa terveyttä ja päinvastoin.

Myös gnostilaiset pitävät ruumiin ja mielen tasapainoa tärkeänä. Meille ovat tuttuja seuraavat ajatukset: ”Vaikka ruumiinne on aineellinen, sen sisällä on jumalallinen henki, joka yhdistää teidät Jumalaan. On turha rakentaa temppeliä kivestä tai kullasta, koska Jumala ei tule sellaiseen temppeliin. Teidän sisimmässänne on se henkinen temppeli, johon Jumala tulee. Jotta teidän temppelinne olisi kelvollinen Jumalalle, teidän on puhdistettava se saastasta ja epäpuhtauksista. Kun jalostatte mielenne poistamalla paheet ja itsekkyyden, temppelistänne tulee kultaakin arvokkaampi.”

Gnostilaiset pitävät ihmisen todellisena olemuksena hänen kuolematonta sieluaan. Ruumista pidetään ikään kuin pukuna, johon sielu tämän maallisen elämän aikana on pukeutunut, tai kulkuvälineenä ja välikappaleena, jonka avulla me toteutamme täällä tehtäväämme. Näin gnostilaisuudessa sisäiseen eheyteen liitetään vielä jotain syvällisempää kuin pelkkä ruumiin ja mielen tasapaino.

Gnostilaiset uskovat, että ihmisen sielu on osa jumalallista henkeä, joka ihmisen kuoltua palaa takaisin kotiinsa Jumalan yhteyteen.

Gnostilaisen käsityksen mukaan ihmiselämän tarkoituksena on henkisen kehityksen kautta saavuttaa gnosis eli tietoisuus sisimpäänsä kätkeytyvästä jumalallisesta voimasta ja sielunsa taivaallisesta alkuperästä. Tähän pyrkiessään ihmisen tulee täyttyä viisauden valosta, hänen henkisen olemuksensa tulee eheytyä, hänen tulee toimia eettisesti oikein sekä hylätä lihallisten ja aineellisten tarpeidensa ensisijaisuus. Gnosiksen voi saavuttaa kuka tahansa, jolla on malttia hitaasti edetä polullaan.

Kataarien keskuudessa gnosiksen saaneita sanottiin "täydellisiksi". Täydellisyydellä he tarkoittivat olemuksellisen eheyden saavuttamista ja kiinteää yhteyttä hyvään.

Gnosis on muuttunut tietoisuuden tila, jonka saavuttamiseksi meidän on läpikäytävä useita henkisen kehityksen vaiheita. Näitä vaiheita voidaan kuvata sanoilla Usko, Toivo ja Rakkaus.

Usko tarkoittaa, että meidän tulee perehtyä ajattomiin viisauksiin, jotka antavat meille valmiudet käsittää olevaisen tarkoitus ja olemus. Nämä viisaudet ovat uskomme perustus.

Toivo tarkoittaa, että meidän tulee saavuttaa syvällinen itsetuntemus sekä kyetä hillitsemään ruumiilliset halumme ja mielemme paheet. Näiden tuloksena me saavutamme sen nöyryyden, joka antaa meille toivon pääsemisestä Jumalan yhteyteen.

Rakkaus tarkoittaa, että me etenemme sisimpäämme kätkeytyvän jumalallisen voiman tuntemiseen ja ymmärrämme, että rakkaus on kaiken täyttymys. Tätä viimeistä vaihetta voimme kutsua gnosikseksi. Sitä voimme kutsua myös sisäiseksi eheydeksi.


 

Sisäinen ylösnousemus    


Jussi Penttinen
Puhe Gnostilaisessa messussa 1.4.2012
 

Gnostilaisen messun huhtikuun teemana on ”Sisäinen ylösnousemus”.

Pääsiäinen on tulossa ja se on kristillisen maailman pyhistä varmasti kaikkein tärkein. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa lauletaan, ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi”. Mitä tällä tarkoitetaan? Gnostilaisina ajattelemme, että kysymyksessä voisi olla jokinlainen sisäinen kokemus ja syvällinen muutos ihmisessä. Tuollainen tapahtuma on ehdottomasti elävä ja todellinen. Kirjaviisaus olisi tässä tapauksessa lähinnä opittua tietämättömyyttä.

Totuuden etsijöinä pyrkimyksenämme on herätä ja ikäänkuin nousta "kuolleista", tapahtuipa se sitten kuinka tahansa ja minkä uskonnon tai opin avulla hyvänsä. Elämämme on enemmän oppimista kuin osaamista ja ajoittain tulemme sellaiseen tilanteeseen, jossa joudumme pysähtymään ja kysymään kaiken tarkoitusta. Onko sielu olemassa? Kuka minä oikein olen? Valitettavasti murheet ja vastoinkäymiset ovat monesti ne voimakeinot, jotka vasta saavat silmämme aukeamaan. Olisipa sydämemme vastaanottavainen silloinkin kun olemme onnellisia sekä tasapainoisia!

Löytämällä itsestämme jotain meitä suurempaa koemme sen vapauttavana tunteena. Emme ole vain ruumis tai  persoonaego, vaan jotakin ajatonta ja ikuista. Maalliset asiat tuntuvat silloin kovin pieniltä ja turhanpäiväisiltä. Olemme ilon lähteellä oivaltaessamme jumalaisen sielumme. Todellinen olemuksemme on kaiken aikaa tässä ja nyt. Ainoastaan ajatus ”En tunne itseäni” voi peittää sen. Olemme kuin kuviteltuja vankeja, kuvitellussa vankilassa.

Kuuluisa intialainen mestari Ramana Maharishi kertoi seuraavan tarinan:

”Hindulaiset hääjuhlallisuudet usein kestävät viisi tai kuusikin päivää. Yhteen tällaiseen tilaisuuteen osallistuneen tuntemattoman henkilön luultiin kuuluvan morsiamen seurueeseen ja siten häntä kohdeltiin erityisen hyvin sekä häntä pidettiin tärkeänä vieraana. Kun sulhasen seurue näki tämän, myös he osoittivat hänelle suurta huomiota. Vieraalla oli mukavat oltavat, mutta samalla hän oli täysin tietoinen kuokkavieraan asemastaan. Kun sitten sulhasen seurueesta eräs halusi viitata kyseiseen vieraaseen, hän huomasi hetkensä koittavan ja poistui vähin äänin paikalta. Niin on myös egon laita. Jos sitä etsitään, sitä ei löydä. Jos sitä ei etsitä, se jatkaa olemassaoloaan.”

Gnosis voidaan ymmärtää myös "sisäiseksi tietoisuudeksi", sillä gnostikko on läpikäynyt sisäiseen oivallukseen perustuvan prosessin itsensä tuntemiseksi. Itsensä tunteminen taas on gnostikkojen mukaan sama kuin Jumalan, ihmisluonnon ja kohtalon tunteminen.

Gnostilainen teologi Valentinos kertoi, että hän oli saanut perimätietona salaisia opetuksia, mutta kun hän oli itse kokenut uskonnollisen näyn, siitä tuli lopulta hänen oman gnosiksensa lähde. Valentinoksen oppilas Herakleios sanoi, että ihmiset uskovat aluksi muiden ihmisten todistusten perusteella, kunnes oppivat löytämään totuuden itsestään. Valentinoksen toinen oppilas Markos päätyi samaan johtopäätökseen oman näkynsä jälkeen ja oletti jokaisen hänen vihkimänsä oppilaan kokevan samaa sen jälkeen, kun on saavuttanut gnosiksensa.

Oscar Wilde totesi kerran ”Minuus on lopullinen mysteeri. Kun ihminen on onnistunut punnitsemaan auringon, mittaamaan kuun kulun ja kartoittamaan seitsemät taivaat tähti tähdeltä, jää silti vielä jäljelle oma minuus”.

Uuden testamentin evankeliumien pääsiäiskertomuksessa Jeesus kuolee ristillä, voittaa kuoleman ja tulee koko ihmiskunnan pelastajaksi. Gnostilaiset eivät tulkitse tätä mystistä legendaa kirjaimellisesti vaan vertauskuvallisesti sekä esikuvallisesti. Jeesuksen kuolema käsitetään vanhan Adamin taakse jättämiseksi. Vanhan Adamin kuollessa ihminen hylkää lihallisen elämänsä sekä pyhittää itsensä henkiselle ja hengelliselle elämälle. Henkistynyt Adam lakkaa tyydyttämästä ruumiinsa tarpeita ja ryhtyy toteuttamaan taivaallista alkuperää olevan sielunsa tarpeita, kuten Jeesus opetti. Näin ruumis kuolee ja sielu nousee kuolleista. Jeesuksen viitoittamaa tietä seuraamalla ihmisen sielu pääsee Todellisen Jumalan yhteyteen, taivaallisen isänsä luo.

Kristus kuoli ja nousi kuolleista. Meidänkin persoonamme täytyy jonakin päivänä kuolla ”ruumiin ristillä” ja nousta kuolleista, herätä siitä pitkästä unesta, joka on niin kauan pitänyt meitä pimeydessä. Kuitenkaan tässä tapauksessa kuolema ei ole jotakin synkkää, vaan iloinen tapahtuma! Koemme itse ja teemme eläväksi sen totuuden, että olemme jumalan lapsia sekä kuolemattomia sieluja.

Olkaamme eläviä, tietoisia itsessämme olevasta jumalaisesta sielusta. Herätkäämme sisäiseen ylösnousemukseen!


 

Sairaus, suru ja yksinäisyys

 

Pentti Tuominen
Puhe Gnostilaisessa messussa 4.3.2012
 

Gnostilaisessa kirkossa maaliskuun teemana on sairaus, suru ja yksinäisyys.

Kun me joudumme kohtaamaan sairautta, meidän huulillemme nousee helposti kysymys: ”Miksi on olemassa sairauksia? Jos Jumala on kaikkivaltias, niin miksi hän ei poista maailmasta sairauksia niin, että ihmisillä olisi hyvä olla?”

Kirjailija Paulo Coelho on löytänyt tähän kysymykseen oman vastauksensa: ”Jumala käyttää sairautta tähdentääkseen terveyden siunauksellisuutta”.  Ja kirjailija jatkaa: ”Jumala käyttää yksinäisyyttä opettaakseen, kuinka elää toisten ihmisten kanssa.” Ja: ”Jumala käyttää surua ja menetyksiä, jotta ihmiset oppisivat kiittämään siitä, mitä heillä on.”

Merkillisiä vastauksia. Onko tosiaan niin, että Jumala käyttää vastakohtia opettaakseen meille, mikä elämässämme on tärkeää?

Jos me jatkamme tätä pohdiskelua ja puntaroimme hyvän ja pahan problematiikkaa, kohtaamme saman vastakohtaisuuden. Voimme aiheellisesti kysyä, miksi Jumala sallii pahuutta. Näyttelijä Matti Ranin vastasi tähän kysymykseen näin:  ”Maailmassa pahuutta sen vuoksi, että hyvyys erottuisi”.

Gnostilaisessa kirkossa maaliskuun ensimmäinen sunnuntai on nimetty sairaiden ja yksinäisten luona vierailun päiväksi. Tämä kannustaa meitä muistamaan erityisesti niitä sairauksista kärsiviä veljiämme ja sisariamme, joiden ystäväpiiri on harventunut tai puuttuu kokonaan. Yksinäisyys on raskas ja painostava taakka, joka on helposti kevennettävissä. Muistakaamme vanhaa sananlaskua: ”Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta jaettu suru on vain puoli surua.” Ne teistä, jotka ovat tällä viikolla vierailleet jonkun sairaan tai yksinäisen luona, voivat varmaan yhtyä tähän.

Suru ja kaipaus kulkevat käsi kädessä.

Kun joku korkeaan ikään elänyt henkilö on kuollut ja nukkunut rauhallisesti pois, koemme tietysti surua ja kaipausta, mutta pidämme tällaista kuolemaa luonnollisena ja voimme Jobin kirjan sanoin todeta, että ”hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena”. Mutta suhtautumisemme on täysin toisenlainen, kun olemme kohdanneet elämässämme jonkin sellaisen läheisen ihmisen menetyksen, joka on ollut terve ja elinvoimainen, jolla olisi ollut vielä paljon annettavaa, ja jonka aika ei meidän omasta mielestämme vielä olisi ollut kuolla. Tällaisen ihmisen kuoleman äärellä meidän sisimmästämme nousee yleensä ensimmäisenä esiin katkeruus ja kapinointi. ”Miksi Jumala oli niin epäoikeudenmukainen, että otti pois tämän rakkaamme?”

Tällainen kapinoiva reaktio voi olla niin voimakas, että surulle ja kaipaukselle ei ensi alkuun jää tilaa lainkaan.

Jumalaa vastaan kapinointi on merkki omasta kehittymättömyydestämme. Vasta kun olemme siinä määrin kypsyneet, että voimme luottaa Jumalan oikeudenmukaisuuteen ja rakkauteen, voimme hyväksyä kaikenlaiset kohtalot. Silloin olemme oppineet ymmärtämään, että kaikella sillä, mikä meille tapahtuu, on joku Jumalan tuntema tarkoitus. Silloin voimme luottavaisin mielin jatkaa elämäämme, eikä mikään vastoinkäyminen kykene meitä nujertamaan. Silloin voimme sairauttakin kohdatessamme olla kiitollisia niistä päivistä, jolloin olemme saaneet olla terveitä. Silloin surukaan ei rusenna meitä, vaan voimme kiittää Jumalaa niistä hetkistä, jotka olemme saaneet kulkea menettämämme rakkaamme seurassa.


 

Viattomuus


Pentti Tuominen
Puhe Gnostilaisessa messussa 8.1.2012

 

Gnostilaisessa kirkossa tammikuun teemana on viattomuus.

Eräs äiti kertoi 8-vuotiaan tyttärensä kerran kysyneen: ”Mitä tarkoittaa viattomuus?  Minä ainakin olen viallinen."

Lapsen kysymys ja oma kommentti johtaa mielenkiintoiseen pohdintaan siitä, onko "viaton" vastakohta "vialliselle" vai ei. Jos sanotaan, että jokainen lapsi on täydellisen viaton syntyessään, niin milloin hänestä sitten tulee viallinen? Silläkö hetkellä, kun lasta moititaan "syylliseksi" johonkin, vai sillä hetkellä, kun hän kokee olevansa "syntinen" ihmisolento?  Vai alkaako lapsi nähdä viallisuuden ja viattomuuden vasta silloin, kun hän oivaltaa tämän aineellisen maailman olevan harhaa ja näkymättömän maailman todellisuutta?

Miten me aikuiset ymmärrämme käsitteen "viaton"? Gnostilaisina haluaisimme uskoa, että jokainen ihmislapsi on syntyessään viaton ja täydellinen Jumalan lapsi. Viattomuus on synonyymi valkeudessa, puhtaudessa ja rakkaudessa olemiselle. Näin ymmärrettynä viattomuus on olemista yhteydessä Jumalaan. Jumala on ikuisesti täydellisen viaton ja kun me olemme yhtä Jumalan kanssa, mekin saamme olla täydellisen viattomia.

Miksi sitten koemme aineellisen ihmisyyden tasolla olevamme "viallisia" tai ”syyllisiä” tai ”syntisiä”? Miksi kuvittelemme olevamme jotain muuta kuin viattomia? Onko sisimpäämme juurtunut niin voimakkaasti harha siitä, että aina pitäisi olla joku syyllinen. Olemmeko eksyneet erillisyyden harhaan? Olemmeko unohtaneet alkulähteemme? Kuvittelemmeko olevamme Jumalasta erillisiä olentoja - vain kehoja täällä Maan päällä, yksinäisyyden ja pelkojen maailmassa?

Valon evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen sanoneen:

”Valon valtakuntaan pääsevät kaikki ne, jotka nöyrtyvät lapsen kaltaiseksi, sillä lapsen sydän on puhdas. Joka ottaa sydämeensä lapsen, on valmis ottamaan vastaan valon, ja joka on ottanut vastaan valon, on kohtaava sen, joka on minut lähettänyt. Puhdassydämiset saavat kulkea kohti viisautta ja Viisaus ottaa heidät lapsikseen.”

Mutta Jeesuksen mukaan lapsenmielisyys on vasta ensimmäinen askel. Seuraava askel on viisaus. Valon evankeliumi jatkaa:

”Lapsenmielinen ajattelee kuin lapsi eikä voi ymmärtää kaikkea sitä, minkä täysi-ikäinen ymmärtää. Vasta kun lapsenmielinen jättää taakseen sen, mikä kuuluu lapsuuteen, hänestä voi tulla täysi-ikäinen. Vasta täysi-ikäinen voi oppia viisautta.”

Rakkaus on tärkeä avain viattomuuteen. Viattomuus taas on avain yhteyteen Jumalan kanssa. Kun tunnemme olevamme rakastavia ja rakastettuja olentoja, huomaamme myös olevamme viattomia ja täydellisiä. Näin olemme paljon lähempänä todellista olemustamme. Muistamme olevamme pohjimmaltamme henkiä ja ikuisessa yhteydessä Jumalaan. Huomaamme, että vaikka olemme jonkin aikaa olleet eksyksissä, olemme koko ajan olleet kiedottuna Jumalan rakkauteen. Kun oivallamme tämän, silmämme avautuvat ja havahdumme unestamme.

Tämä on kauniisti ilmaistu gnostilaisen messun ”Ave Sofian” sanoituksessa:

”Viisaus! Sä kaikkeuden korkein mieli, kuule rukouksemme.

Lapsinas me lähestymme sua, Sofia.

Unestamme heränneinä juuri, valon hohde meitä johdattaa viisauttasi kohti ja näyttää tiedon ikuisen.”

Voimme luottaa näkymättömään korkeampaan viisauteen itsessämme. Viattomuus on uskallusta antaa itsemme rakastavan viisauden hoivaan. Lapsenkaltaisina voimme viattomuudessamme luottaa siihen, että meistä pidetään huolta. Sisimmässämme oleva korkeampi voima on luonnollisessa yhteydessä kaikkeen olevaiseen. Jumala on meissä jokaisessa.

Sen lisäksi, että oivallamme itse olevamme viattomia, yhtä tärkeää on tunnistaa viattomuus myös jokaisen kohtaamamme ihmisen sielussa. Kun alamme muistaa itse olevamme valoa täynnä olevia henkiä ja täydellisen viattomia, huomaamme pian, että myös kaikki kohtaamamme ihmisolennot ovat yhtä viattomia ja täydellisiä kuin mekin – olemmehan me yhtä kaiken olevaisen kanssa. Jokainen ihminen, ulkokuoresta riippumatta, on viaton. Valkeudessa olemme yhtä, saman taivaallisen Isän lapsia.

Lopuksi tuntemattoman japanilaisen runoilijan sanat:

”Unohdin sinut,
pihkan tuoksuinen metsä,
lumilakeus.
Havahduin unestani,
eilisistäni, tänään.”


 

Valo voittaa pimeyden


Pentti Tuominen
Puhe Gnostilaisessa messussa 4.12.2011

Muinaiset skandinaavit jakoivat vuodenkierron kahdeksaan osaan, mitä kuvattiin kahdeksanpuolaisella pyörällä. Pyöräkalenterissaan he sijoittivat vuoden alkamiskohdan vuoden pimeimpään aikaan eli talvipäivänseisaukseen. He aloittivat vuoden vaihtumiseen liittyvät juhlansa joulukuun 21. päivän aikoihin. Pyöräkalenteria kutsuttiin nimellä "jule", mikä tarkoitti pyörää. Vähitellen tämä sana alkoi merkitä nimenomaan vuoden vaihtumisen juhlaa, mistä nykyruotsissa on muistona sana ”jul” ja suomenkielessä samaa juurta oleva sana ”joulu”.

Meidän kaamoksen keskellä elävien on helppo ymmärtää, että vuoden pimeimmän päivän sivuuttamista on aina pidetty tärkeänä ajankohtana. Sen ohittamisen jälkeen päivä alkaa pidetä ja valo voittaa pimeyden. Siihen on liitetty myös monenlaisia uskomuksia.

Joulukuun 25. päivän juhlinta vuoden uusiutumisen ajankohtana esiintyy lähes kaikissa vanhoissa kulttuureissa. Muinaiset egyptiläiset juhlivat auringon uudelleensyntymää talvipäivänseisauksen jälkeen ja Horus-jumalan syntymäpäivä oli sijoitettu joulukuun 25. päiväksi. Antiikin kreikkalaiset viettivät samana päivänä vastaavaa juhlaa ylijumala Kronoksen eli Isä Ajan kunniaksi.

Muinaispersialaisessa mytologiassa Mithra oli taivaallisen valon jumala ja hänen syntymäpäiväänsä vietettiin joulukuun 25. päivänä. Mithralaisuus oli kristinuskon pahin kilpailija Rooman valtakunnassa ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina. Myöhemmin, kun kristinusko oli määrätty Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi, kristityt määräsivät joulukuun 25. päivän Jeesuksen syntymäpäiväksi ja antoivat vanhalle juhlalle kristillisen merkityksen. Nykytutkijoiden mukaan Jeesuksen syntymän oikea ajankohta ei voi olla joulukuu, vaan joitakin kuukausia aikaisempi ajankohta.

Evankeliumien kertomus Jeesuksen syntymästä ei perustu historiallisiin tosiasioihin, vaan sen tapahtumat on lainattu vanhoista mithralaisista legendoista, joiden mukaan Mithra-lapsi syntyi luolassa − tätä vastaa evankeliumeissa talli. Myös kertomus Betlehemin tähdestä on peräisin mithralaisuudesta. Mithralaiset tietäjät kokoontuivat joka vuosi Voiton vuorelle odottamaan valon kuninkaan syntymistä, vapahtaja Mithran paluuta. Legendan mukaan tähti olisi vapahtajakuninkaan syntymän merkki, ja vapahtajalapsi ruumiillistuisi tähdestä ja siihen liittyvästä valopatsaasta luolassa eli syntyisi ilman fyysistä hedelmöittymistä. Legendassa Vapahtaja-Mithran ensimmäiset näkijät olivat paimenia. Vanhoissa mithralaisissa kuvissa Mithra esitetään muun muassa vastasyntyneenä lapsena, jota paimenet ihailevat. – Nämä vastaavat ainekset on otettu myös kristilliseen perinteeseen.

Muinaisessa persialaisessa Mithra-myytissä valon maailmasta tullut valopatsas kohdistui pimeään luolaan ja synnytti sinne Mithra-lapsen, joka toi valon pimeyteen. Tämä voidaan ymmärtää myös vertauskuvallisesti. Samalla tavoin Jeesus-lapsen syntyminen voidaan käsittää vertauskuvallisesti.

Gnostilaisen on helppo samastaa nämä valon lapsen syntymisen legendat oman sisäisen valonsa syntymiseen. Ihmisen vastaanottaessa Valon maailmasta tulleen valopatsaan, valo syttyy hänen sydämensä sisimpään sopukkaan ja poistaa sieltä pimeyden.

Myytti Jumalan inkarnoitumisesta ihmisen hahmoon voidaan ymmärtää myös jumalallisen valon syttymiseksi aneelliseen ihmiskehoon. Neitseellinen syntymä voidaan ymmärtää allegorisena kuvauksena sille, että voidakseen vastaanottaa jumalallisen valon, ihmisen pitää olla nöyrä ja sisäisesti puhdas.

Nämä legendat johdattavat meitä myös henkiseen ponnisteluun. Intialainen gnostikko Paramahansa Yogananda kuvaa tätä henkistä ponnistelua sisäiseksi puhdistautumiseksi seuraavasti:

”Valmistaudun kaikkialla läsnä olevasta valosta lähtevän kristus-lapsen tuloon puhdistamalla sisäinen seimeni eli tietoisuuteni syvällisellä pohdiskelulla, itsetutkistelulla ja päivittäisellä meditaatiolla. Siivoan tahdonvoimalla ja kieltäytymisellä sisimmästäni pois kaikki alhaiset ajatukset ja mielihalut. Uudistan sisäisen seimeni vuoraamalla sen uskolla Jumalaan,  lähimmäisenrakkaudella, nöyryydellä ja epäitsekkyydellä, jotta seimeni olisi puhdas ja kelvollinen vastaanottamaan valosta tulevan kristus-lapsen. Vain näin voin asianmukaisesti juhlistaa jumalallisen lapsen syntymää.”

Gnostilaisessa Sofian evankeliumissa eli Pistis Sofiassa samaan asiaan viitataan puhumalla valon mysteereistä näin:

”Älkää lakatko etsimästä päivin ja öin, kunnes löydätte valon mysteerit, jotka puhdistavat ruumiin aineesta ja tekevät siitä puhdasta valoa.”

 •  •  •

Gnostilaisessa kirkossamme joulukuun teemana on ”Valo voittaa pimeyden”.

Meille tämä vuoden pimein aika on hiljaisen itsetutkistelun, pohdiskelun, mietiskelyn ja rukouksen aikaa. Kaikenlaisen materiaalisen valmistautumisen jouluun voisi jättää vähemmälle.

Talvipäivänseisauksen ja joulun aika on meille myös kohta päättyvän vuoden tekojen tilitystä ja valmistautumista uuteen sykliin. Niinpä tätä aikaa voisi myös sanoa ”sisäisen uudistumisen ajaksi”.

Kun ulkona vallitsee talvinen pimeys ja kylmyys, vaaditaan ihmiseltä paljon, jotta hän kykenisi pitämään sisälleen syttyneen jumalallisen valon kipinän hehkuvana ja estämään sitä sammumasta.

Gnostilaisessa valon evankeliumissa sanotaan:

”Kun teidän uskonne vahvistui ja te tulitte tietämään sielunne taivaallisen alkuperän, Pyhä henki laskeutui teihin ja täytti sydämenne valolla. Samoin on käyvä jokaiselle, joka uskoo, sillä hän saa ottaa vastaan valon sydämeensä.”


 

Anteeksiantaminen ja anteeksisaaminen


Pentti Tuominen
Puhe Gnostilaisessa messussa 2.10.2011


Gnostilaisessa kirkossa lokakuun teemana on anteeksiantaminen ja anteeksisaaminen.

Vanhassa gnostilaisessa opetuskertomuksessa todetaan:

”Jokainen pahan houkutuksen voittaminen vahvistaa sinussa hyvyyttä. Jokainen hyvä tekosi, sanasi ja ajatuksesi vahvistaa sinussa hyvyyttä kaksin verroin. Jokainen sinulle tehdyn pahan teon tai vääryyden anteeksiantaminen vahvistaa sinussa hyvyyttä kolminkertaisesti.”

Tämän tekstilainauksen mukaan on kaikkein suuriarvoisinta, jos kykenemme antamaan anteeksi meihin kohdistuneet pahat teot ja vääryydet.

Miksi anteeksianto arvostetaan tärkeämmäksi kuin hyvät teot? Ehkä syy on siinä, että anteeksiantaminen on useille meistä hyvin vaikeaa ja vastentahtoista. Se ei ole vaistomaisesti ihmisluonnon mukaista.

Psykologien mukaan anteeksiantaminen on prosessi, joka edellyttää ihmiseltä tahtoa ja vaiheittaista etenemistä. Se on kuin sipulin kuorimista, jossa meidän pitää irrottaa pois monta päällekkäistä kerrosta ja välillä pyyhkiä kyyneleitä. Ensiksi pitää kuoria vihan ja koston tunteet.

Jos olemme joutuneet kokemaan jonkin loukkauksen, meidän mielemme täyttyy yleensä suuttumuksen, katkeruuden, vihan tai häpeän tunteista. Vihan oireet ovat sekä fyysisiä että psyykkisiä. Pitkällinen vihanpito kuluttaa henkisiä voimavarojamme. Niin kauan kuin olemme kielteisten tunteiden vallassa, emme kykene aloittamaan anteeksiannon prosessia. Vihasta ja katkeruudesta luopuminen antaa meille voimia jatkaa eteenpäin.

Anteeksi antaminen on tahtotoimintaa. Pystymme tahdollamme jatkamaan vihanpitoa, mutta pystymme myös tahdollamme päättämään, lopetammeko vihanpidon ja yritämmekö antaa anteeksi. Anteeksi antaminen ei ole merkki heikkoudesta, vaan vahvuudesta.

Kun olemme päässeet näin pitkälle, meidän tulee lakata vaatimasta kostoa. Kosto on hyödytöntä. Se ei tee tekoa tekemättömäksi. Tässä kannattaa muistaa mitä Konfutse sanoi: "Ennen kuin lähdet kostoretkelle, kaiva kaksi hautaa."

Anteeksiantoprosessin seuraavassa vaiheessa meidän tulee kyetä kertomaan kokemastamme jollekin toiselle ihmiselle. Näin meidän taakkamme kevenee ja asian mittasuhteet alkavat tuntua pienemmiltä.

Tämän jälkeen meidän on vielä pyrittävä katselemaan tilannetta teon tekijän näkökulmasta. Mitkä olivat ne olosuhteet, jotka johtivat tekoon. Tässä vaiheessa meitä auttaa ajatus: ”Erehtyminen on inhimillistä, mutta anteeksi antaminen on jumalallista”. Kun ajattelemme, että anteeksi antaminen on jumalallinen hyve, me voimme saada myös voimia kääntymällä Jumalan puoleen. Meidän messussamme on rukous, joka sopii hyvin tähän: ”Jumala! Anna meille viisautta antaa anteeksi niille, jotka ovat kohdelleet meitä väärin.”

Tämän jälkeen voimme edetä anteeksi antamisen prosessin viimeistä edelliseen vaiheeseen ja kysyä itseltämme, olemmeko nyt halukas ja valmis yrittämään anteeksiantoa, vai onko sipulimme kuoriminen ollut turhaa kyynelehtimistä.

Kun olemme edenneet näin pitkälle, on varsinainen anteeksi antaminen meille luonteva päätös tälle episodille. Se on helpottava kokemus. Tutkimusten mukaan anteeksi antaminen vähentää masennusta ja lisää mielenrauhaa.

•   •   •

Jos koemme anteeksi antamisen vaikeaksi, niin vielä vaikeampaa on anteeksi pyytäminen. Anteeksi pyytämisen tekee vaikeaksi se, että samalla joudumme myöntämään oman syyllisyytemme, sen että emme ole virheettömiä.

Rakkaus on Jumalan laki. Jos me olemme rikkoneet jumalallista rakkauden lakia, niin eikö silloin ole oikein, että pyydämme ensiksi anteeksi Jumalalta. Sen jälkeen meidän tulee pyytää anteeksi niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Lopuksi meidän tulee antaa anteeksi itsellemme ja luvata parantaa tapamme. Jos emme pysty antamaan anteeksi itsellemme, jäämme helposti syyllisyydentuntomme vangiksi.

Ihminen on teoistaan vastuussa ensisijaisesti itselleen, toissijaisesti lähimmäisilleen ja viime kädessä Jumalalle.

Messumme uudistumiskasteessa esilukija sanoo meille: ”Jumala sinussa suo anteeksiannon”. ”Jumala sinussa” tarkoittaa ihmisen sisimmässä olevaa Jumalan kaikkinäkevää silmää, joka näkee meidän jokaisen tekomme. Jumala on rakkaus. Kun pyydämme anteeksi Jumalalta, voimme luottaa siihen, että rakkauden Jumala on myös anteeksiannon Jumala.

Lopuksi painakaamme mieleemme Jeesuksen aikalaisen, roomalaisen filosofi Senecan viisas lause: ”Ken tarvitsee anteeksiantoa, hänen täytyy antaa anteeksi”.


 

Sisäinen kypsyminen

 

Pentti Tuominen
Puhe Gnostilaisessa messussa 4.9.2011

 

Gnostilaisessa kirkossa syyskuun teemana on sisäinen kypsyminen.

Kirjailija Johannes Linnankoski on sanonut: ”Herra, anna minun kypsyä ennen kuin satoa korjataan”.

Kirjailija jatkoi: ”Kun olin nauttinut elämän antimista, kun olin lasten lailla tavoitellut kaikkea houkuttelevaa ja kimaltelevaa maan päällä, täytti mieleni tyhjyyden tunne. Silloin minussa syntyi ikuisten arvojen kaipuu, kaipuu suurempaan kypsyyteen. Suuntasin silloin katseeni sisäänpäin, ja sain vastauksen rukoukseeni.”

Tuo teksti saa meidät pysähtymään ja miettimään, olemmeko mekin lasten lailla tavoitelleet vain kaikkea houkuttelevaa ja kimaltelevaa maan päällä. Kun katsomme kaikkea sitä turhuutta, jota mainosvälineet meille päivästä toiseen tuputtavat, ei ole ihme, että kaikki kimalteleva alkaa houkutella meitä. Meille syntyy tarpeita, joista aikaisemmin emme ole olleet edes tietoisia. Tämä on seurausta siitä, että aineelliset arvot ovat arjessamme paremmin esillä kuin henkiset.

Olemmeko me sitten tuomittuja elämään lopun ikämme kaupallisuuden ja aineellisuuden armoilla? Eikö meillä ole mitään keinoa hypätä pois globalisaation kasvuhakuisesta oravanpyörästä ja kuluttamisen pakosta? Emmekö kykene vastustamaan turhia tarpeitamme?

Kuuluisan sveitsiläisen psykologin ja psykiatrin, Carl Gustav Jungin kuolemasta tuli tänä kesänä kuluneeksi 50 vuotta. Jung tutki ihmismielen syvintä olemusta. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen psyyke on luontaisesti hengellinen. Hän uskoi, että elämällä on hengellinen tarkoitus. Jung sanoi, että me ihmiset pyrimme elämämme aikana kehittämään itsellemme laajemman persoonallisuuden, jonka painopiste ei käy yksiin meidän tietoisen ymmärryksemme kanssa, vaan joka päinvastoin yrittää estää minuutemme eli egomme alhaisia pyrkimyksiä. Tämän uuden, kypsemmän persoonallisuuden keskuksena on tietoisuus siitä, että se on peräisin jostain korkeammasta yhteydestä - Jumalasta. Jung kirjoitti, että tämä tietoisuus korkeammasta lähteestä saa ikään kuin valon hohtamaan ihmisen sisimmässä. Jos ihminen ei ota huomioon tätä korkeampaa lähdettä, vaan sulkee korvansa sen kutsulta, hänen valonsa sammuu ja hänen sisäinen Jumalansa kuolee. Jos ihminen sen sijaan kuuntelee tämän korkeamman lähteen ääntä sisimmässään, hän huomaa, että Jumala ottaa hänet haltuunsa; ihmisestä tulee astia, joka on täytetty jumalallisella viisaudella.

Tämä Jungin kuvaus persoonallisuuden laajentumisesta on yksi osa ihmisen sisäistä kypsymistä. Toinen osa on hänen kuvaamansa korkeamman lähteen tiedostaminen. Sitä voimme kutsua myös gnosiksen saavuttamiseksi. Gnosis on tietoisuutta sielumme jumalallisesta alkuperästä.

Mikä sitten saa kypsymisprosessin käynnistymään ihmisen sisimmässä? Tämä on hyvin yksilöllinen asia. Joidenkin kohdalla on tarvittu joku pysäyttävä tapahtuma – esimerkiksi vakava henkilökohtainen kriisi, läheisen kuolema tai voimakas hengellinen kokemus – ennen kuin ihminen on kyennyt miettimään asioita syvällisemmin. Joku toinen taas on kypsynyt hitaasti niin, että varsinaista muutosajankohtaa ei edes huomaa. Ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa tietä kypsymiseen. Jos yritämme itse hoputtaa tämän prosessin käynnistymistä, tuloksena voi olla epäaitoutta ja tyhjää hengellisyyttä vailla sisältöä.

Jumala kutsuu jossain vaiheessa jokaista. Jos me emme heti ota kutsua vastaan, me saamme uuden mahdollisuuden. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Sisäinen kypsyminen alkaa henkisten arvojen löytämisestä ja se syvenee elämällä näitä arvoja todeksi. Kysymys on sisäisestä muutoksesta, joka vähitellen alkaa näkyä myös ulkonaisina elämän muutoksina.

Me liitämme ihmisen sisäisen kypsymisen usein vanhenemiseen. Jokainen meistä varmaan tuntee iäkkäitä ihmisiä, joiden katseesta ja olemuksesta huokuu sisäinen kypsyys ja sydämen viisaus. Tällainen ihminen saa osakseen meidän hiljaisen ihailumme ja kunnioituksemme. Hän saa meidät toivomaan, että mekin joskus voisimme saavuttaa sisäisen kypsyyden.

Me voimme luottaa siihen, että Jumalalla on meitä jokaista varten suunnitelma, jonka mukaan meidän henkinen kehityksemme etenee. Saamme kirjailijan tavoin rukoilla mielessämme: ”Herra, anna minun kypsyä ennen kuin satoa korjataan”.