Mikä on sielu?

Sielu on sekä psykologinen, filosofinen että teologinen käsite.

Psykologisesti sielu viittaa ihmisen tietoisuuteen. Se jakaantuu kahteen osaan: ylempi Itse ja alempi Itse.

Filosofisesti sielun alempi osa viittaa aineelliseen järkeen ja sielun ylempi osa viittaa henkiseen järkeen (moraaliin ja etiikkaan).

Teologisesti sielu muodostaa ihmisen ydinolemuksen. Sielun ylempi, henkinen osa heijastaa ihmisen tietoisuudessa jumalallisuutta ja sielun alempi osa heijastaa ihmisyyttä.

Gnostilainen sielukäsitys

Gnostilaisuudessa ihminen käsitetään kolmijakoiseksi olennoksi, joka koostuu ruumista, hengestä ja sielusta. Näistä ruumis on vain kuori tai kulkuväline. Henki antaa ruumiille elinvoiman ja on sen polttoainetta. Sielu muodostaa ihmisen todellisen olemuksen ja on kuolematon.

Katso tästä video: "Mikä on sielu?"

Kirjoita videopalvelun salasanaksi (password) gnosis ja klikkaa "Submit"

Sielun kaksijakoisuus

Gnostilaisuudessa uskotaan, että sielu koostuu kahdesta puolikkaasta. Kun ihmislapsen syntymässä virtaa sielu Valon maailmasta, sielun toinen puoli jää Valon maailmaan tehtävänään pitää huolta maan päälle syntyneestä kaksospuolikkaastaan. Sielun henkinen eli "taivaallinen" puolikas toimii ihmisen omana tuntona. Sielun alemmalla osalla säilyy siis yhteys Valon maailmaan, vaikka se ihmiselämän aikana onkin ruumiin vankina. Sielun "taivaallista" kaksosparia kutsutaan nimellä "syzygos” (kumppani). Sielun puolikkaat voivat olla jatkuvassa yhteydessä keskenään. Ihmismielen suuntautuneisuudesta riippuu, kuinka hyvin kaksosparin yhteydenpito toimii.

Sielun jumalallinen osa viittaa tiedostamattomaan Itseen. Se on puhdas tietoisuus eli transsendenttinen Minä, jota ei voi havaita, mutta jolla on kyky havaita. Sielun inhimillinen osa taas viittaa tietoiseen Itseen. Se on empiirinen Minä. Näistä on käytetty myös vastinpareja "ylempi ja alempi Minä" tai "suuri ja pieni Itse". Tiedostamatonta osaa sanotaan myös jumalalliseksi kipinäksi tai omaksitunnoksi. Valon maailma vastaa ihmisessä tiedostamatonta ja Aineen maailma tiedostettua. Nämä maailmat elävät rinnakkain ihmisen sisimmässä, mutta eri ulottuvuudessa. Tästä johtuu, että sielun kahden osan – jumalallisen ja inhimillisen – välillä ei ole automaattista yhteyttä. Yhteydenpito on mahdollista, mutta se vaatii sielun inhimilliseltä osalta kohoamista ylemmälle henkisyyden tasolle. Laajemmassa kontekstissa voidaan ajatella, että yksilöllinen tietoisuus (sielu molempine osineen) on osa maailmansielua eli kosmista tietoisuutta.

Sielun tie

Gnostilaisen käsityksen mukaan ihmisen sielu on osa jumalallista tietoisuutta, joka ihmisen kuoltua palaa takaisin Jumalan yhteyteen.

Ruumis on ihmisten ja kaikkien elollisten "astia" ja ”kulkuväline”. Henki on ruumista elävöittävää energiaa ja ”kulkuvälineen” polttoainetta. Sielu on tietoinen persoonallisuus, joka muodostaa ihmisen tosi-olemuksen. Ruumiilla ja hengellä ei ole yksilöllistä identiteettiä, se on vain sielulla.

Sielu on lähtöisin Valon maailmassa elävästä kuolemattomasta valo-olennosta, aionista. Siksi sielu on kuolematon. Sielu virtaa syntyvään ihmislapseen Valon maailmasta. Sielun toinen (ylempi) puoli eli ”taivaallinen kaksonen” (syzygos) jää Valon maailmaan, josta käsin se toimii sielun alemman osan oppaana ja omantunnon äänenä. Sielun alempi osa on taivaallisen kaksospuolikkaansa ohjauksessa. Voi kuitenkin käydä niinkin, että sielun alempi osa keskittyy vain aineelliseen elämään ja "sulkee korvansa" omantunnon ääneltä. Tällaisia tapauksia on valitettavan paljon. He elävät kuin unessa tietämättöminä sisimmässään olevasta henkisestä kipinästä. Vasta kun joku on herättänyt tällaisen ihmisen, he alkavat tiedostaa itsessään uinuvan henkisen puolen.

Kuolemassa aineellinen ruumis hajoaa ja palaa aineen (mineraalien) kiertokulkuun. Kuoleman jälkeen henki palaa takaisin hengen (energian) kiertokulkuun. Kuolemassa sielu vapautuu aineellisen ruumiin vankeudesta ja palaa takaisin Valon maailmaan, todelliseen kotiinsa. Valon maailmassa sielun alempi osa sulautuu ylempään kaksospariinsa ja eheytyy aioniksi. Se on nyt yhtä elämänkierrosta kehittyneempi valo-olento.

Näin ajateltuna kuolema ei ole loppu, vaan uuden elämän portti. Aioni voi syntyä uudelleen sieluksi johonkin toiseen ihmishahmoon. Kun aioni on kylliksi kehittynyt sen ei tarvitse enää jälleensyntyä aineen maailmaan, vaan se voi jatkaa kehittymistään Valon maailmassa. Monet aionit kuitenkin inkarnoituvat maan päälle opettamaan ihmisiä. Näin tekivät mm. Buddha, Pythagoras, Platon ja Jeesus.

Katso tästä video: "Sielun tie"

Kirjoita videopalvelun salasanaksi (password) gnosis ja klikkaa "Submit".

Sofia-myytti sielun tien allegoriana

Useissa gnostilaisissa myyteissä ihmisen luomiseen ja demiurgin kohtaamiseen Eedenissä liittyy Sofia, joka kuvataan pelastavana tietona. Näiden myyttien kertomukset voidaan tulkita ihmismielen prosessina, jolloin Sofia edustaa ihmisen tietoisuudessa ylempää Itseä, sielun ylempää, henkistä osaa, demiurgin edustaessa ihmisen tietoisuudessa alempaa Itseä ja sielun alempaa osaa. Tällöin Demiurgia ei ymmärretä pahana, vaan tietämättömänä. Monissa gnostilaisissa teksteissä Sofia esitetään myös kosmisen viisauden ilmentymänä ja Jumalan naispuolisena apulaisena.

Sofia (Viisaus) on gnostilaisen ajattelun keskipiste ja gnosiksen avain. Legendoissa Sofia on sielun vertauskuva. Sofia (eli sielu) oli alun perin henkistä olemusta, mutta oli jostain syystä joutunut maanpakoon todellisesta asunnostaan Valon maailmasta ja päätynyt alempaan tilaan, jossa hän joutui kärsimykseen ja suruun. Gnostikkojen mukaan surun syynä oli tietämättömyys, jonka poistamiseksi tarvittiin itsetuntemuksen polkua. Henkisen järjen oli ohjattava aineellista järkeä. Aineellinen järki (sielun alempi osa) oli puhdistettava, ja sen oli tultava yhdeksi henkisen järjen (sielun ylemmän osan) kanssa. Gnostilaisissa legendoissa tämä ilmaistiin Sofian lunastamisella Kristuksen kautta, joka vapautti hänet tietämättömyydestä ja kärsimyksistä. "Kristus" tässä tarkoittaa samaa gnosiksen saavuttaminen.

Miksi ihmisellä on sielu?

Sielu on persoonallinen henkiolento, joka elää aika-ajoin aineellisessa ihmisruumiissa antaen sille tietoisuuden. Sielu on tällöin:

• ihmisen kuolematon tosiolemus
• henkisten toimintojen ylläpitäjä
• ihmisen ”henkinen minä”
• ”omantunnon ääni”

Miksi sielu – kuolematon jumalallinen olento – sijaitsee tilapäisesti ihmiskehossa?

• Biologiselta kannalta tarkasteltuna sielulla ei ole mitään sellaista tehtävää, jota ihmisen fyysiset toiminnot edellyttäisivät.
   
• Teologinen selitys sielulle on toimia ”Jumalan kuvana” ihmisessä ja yrittää ylläpitää hänen moraaliaan.
   
• Gnostilainen selitys sielun maalliselle olemassaololle ihmiskehossa liittyy sielupersoonallisuuden kehittymiseen, jotta se paremmin palvelisi Jumalan tarkoitusperiä.
   
• ”Ihmiselämä on sielun koulu”

Sielun mysteeri

Yksilöllisellä sielulla on tietoisuus, joka säilyy samana inkarnaatiosta toiseen, ja ilmentää hänen persoonallisuuttaan.

Sielupersoonallisuus kehittyy jokaisen elämän kierron aikana.

Ihmisen keho aloittaa kehittymisen nollasta jokaisen elämän alussa, kun sen sijaan sielu jatkaa seuraavassa elämässään siitä, mihin edellisessä elämässään päätyi.

Sielu kuljettaa mukanaan edellisten elämiensä aikana saavuttamiaan kokemuksia ja yrittää ilmaista niitä ihmismielelle, jos tämä vain suostuu niitä kuuntelemaan ja tulkitsemaan.

Mistä sielu on ”tehty”?

Sielun arvellaan olevan säteilevän henkienergian korkeataajuista värähtelyä.

Sielua ei voi havaita ihmisaisteilla; se on trassendenttinen.

Mikä on maailmansielu?

Maailmansielu on jumalallisen mielen ja energian ensimmäinen ilmentymä – alkuajatus. Sillä tarkoitetaan universaalia, kosmista älyä, jonka mukaan maail­ma syntyi ja joka sen jälkeen läpäisee koko luomakunnan. Kreikkalaisissa antiikin filoso­fien kirjoituksissa maailmansielusta käytettiin termiä ”Logos”.

Yksilölliset sielut ovat heijastumia maailmansielusta, jumalallisen mielen ilmentymiä ihmisessä. Tämän ymmärtäminen avaa meille huikean näkymän ihmisen sisäiseen jumaluuteen ja ohjaa koko jumala-käsitteen uudellenarviointiin.

Mandealainen sielukäsitys

Mandealaisuus on antiikin ajan uskonnollisista liikkeistä ensimmäinen, joka selkeästi samastetaan gnostilaisuuteen. Se on pitkäikäisin gnostilainen suuntaus – harjoitetaanhan sitä alkuperäistä muistuttavassa muodossaan vielä tänäkin päivänä.
 

Mandealaisuudessa uskotaan, että demiurgi loi aineelliseen maailmaan ihmisen, mutta ei pystynyt saamaan ensimmäistä ihmistä (Aadamia) jalkeille ennen kuin Todellinen Jumala oli antanut Aadamille sielun Valon maailmasta.

Mandealaisten käsityksen mukaan sielu palaa Valon maailmaan kuoleman jälkeen, jos ihminen on saavuttanut tietoisuuden (nasirutha eli gnosis) jumalallisesta alkuperästään.

Sielu joutuu syntymään yhä uudelleen aineen maailmaan, kunnes on saavuttanut tämän jumalallisen tietoisuuden.

• sielujen koti ja alkuperä on Valon maailmassa, josta sielut ovat joutuneet maanpakoon ja aineellisen ruumiin vangeiksi
• kun nainen on viidennellä kuulla raskaana, sikiöön virtaa taivaasta sielu
• sielun ”kaksonen” jää taivaaseen ”pelastajahengeksi”
• ”pelastajahenget” avustavat sielua ihmiselämän aikana
• sielun ylempi, jumalallinen taso ylläpitää puhtautta ja hyveitä
• sielun alempi, inhimillinen taso liittyy mielihaluihin ja pahuuteen
• nämä kaksi tasoa kamppailevat ihmisessä
• ihminen voi vahvistaa sielunsa ylempää tasoa oikealla tiedolla, noudattamalla fyysistä ja henkistä puhtautta, rukouksilla ja hengellisillä harjoituksilla sekä välttämällä paheita ja tekemällä hyviä tekoja

Mandealaiset käyttävät esoteerisia mysteerejä ja pyhiä sakramentteja puhdistamaan sielua ja edistämään sen kohoamista aineen maailmasta ja uudelleen syntymistä henkiseen ruumiiseen. He uskoivat myös, että pelastajahenget avustavat sieluja ihmiselämän aikana ja ohjaavat sen jälkeen Valon maailmaan.

Mandealaiset uskovat sielun jättävän ruumiin, kun kolme päivää on kulunut kuolemasta. Tuon kolmen päivän aikana sielusta muodostuu "valoruumis", joka nousee Valon maailmaan. Ruumiin luut ovat hajottuaan uuden ruumiin "siemeniä" sielun seuraavassa elämässä.

Mandealainen pelastuskäsitys on seuraava:

• sielu on kuolematon ja se on läheisessä yhteydessä esivanhempiensa sieluihin
• kuoleman jälkeen sielu palaa Valon maailman ja saa palkinnon tai rangaistuksen tekojen mukaan
• syntistä rangaistaan ennen kuin sielu pääsee paratiisiin
• ikuista rangaistusta ei ole, koska Jumala on armollinen
• sielu voi syntyä uudelleen toiseen ihmiskehoon, mutta ei eläimeksi eikä kasviksi

Setiläinen sielukäsitys

Setiläiset gnostilaiset vaikuttivat 100–300 -luvuilla. He uskoivat, että luomistyössä ihmisruumiista tuli pyyteitten hallitsema ja pahuuden alku, sielun aineellinen vankila, josta sielu voi tietoisuuden heräämisen ja lunastuksen kautta vapautua ja palata jumalalliseen maailmaan.

Heidän mukaansa ihmisruumis on aineellinen, mutta sen sisällä on sielu, Valon maailmasta peräisin oleva jumalallisen hengen kipinä – elementti, joka yhdistää ihmisen Todelliseen Jumalaan. Lunastuksen keskeisenä edellytyksenä on tietoisuus (gnosis) Todellisesta Jumalasta sielun isänä.

Manikealainen sielukäsitys

Manikealaisuus oli 200-luvulla syntynyt persialaisen gnostilaisuuden suuntaus. Heidän mukaansa sielu kuului hyvyyden maailmaan, mutta joutui aineellisessa ruumiissa pahuuden vangiksi. He uskoivat, että ihminen on hyvän ja pahan taistelukenttä, jossa ihmisyyden määrittelevä, alun perin puhdas sielu on joutunut ihmisruumiissa pahuuden voimien hallitsemaksi. Ihminen voi välttyä pahan vaikutuksilta vain, jos hän tulee tietoiseksi sielunsa taivaallisesta alkuperästä ja tiedostaa todellisen olemuksensa olevan sielussa. Ihmiselle tuovat pelastuksen eettisesti oikea elämä sekä oman sielun tiedostaminen valosta lähtöisin olevaksi. Kuoleman jälkeen vanhurskaan ihmisen sielu palaa paratiisiin, mutta jos ihminen eläessään on pitäytynyt lihan himoihin, hänen sielunsa tuomitaan syntymään uudelleen toisen ruumiiseen riittävän monta kertaa.

Muita sielukäsityksiä