Mandealaisuus

Pitkäikäisin gnostilaisista suuntauksista on mandealaisuus, jota harjoitetaan vielä nykyäänkin pääasiassa eteläisessä Irakissa ja Lounais-Iranissa. Irakissa mandealaisten tiedetään 2000-luvulla joutuneen toistuvasti äärimuslimien hyökkäysten kohteeksi ja mandealaiset ovat suurin joukoin paenneet alueelta. Irakilaisten pakolaisten muodostamia mandealaisia yhteisöjä elää monissa läntisissä maissa – suurimmat Ruotsissa (noin 5 000), Australiassa (noin 3 500) ja USA:ssa (noin 1 500). Suomessa on noin noin 300 mandealaista. Iranissa nykyisin asuvien mandealaisten määräksi arvioidaan 5 000 – 25 000, joista mandean kieltä puhuu enää vain muutama sata.

Mandealaisuus on antiikin ajan uskonnollisista liikkeistä ensimmäinen, joka selkeästi samastetaan gnostilaisuuteen. Se on pitkäikäisin gnostilainen suuntaus – harjoitetaanhan sitä alkuperäistä muistuttavassa muodossaan vielä tänäkin päivänä.

Mandealaisuus on saanut nimensä ilmeisesti aramean kielen sanasta "manda", joka tarkoittaa "tietoa". Nimi voi johtua myös "kulttimajaa" tarkoittavasta sanasta "bi-manda", koska monet mandealaiset seremoniat suoritettiin erityisessä majassa, kuten heidän keskeisin rituaalinsa – kastaminen.

Mandealaisten vanhoissa kirjoituksissa mainitaan kunnioitettuina Raamatun henkilöinä muun muassa Aadam, Abel, Set, Enos, Nooa, Seem ja Aram. Ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta alkaen mandealaisissa teksteissä mainitaan kunnioituksella myös Johan­nes Kastaja ja Jeesus, joista Johannes esitetään myönteisemmässä valossa ja merkittävämpänä kuin Jeesus. Johannes kuvataan suurena opettajana ja Jumalan sanansaattajana.

Mandealaisuutta on historiallisesti harjoitettu Eufrat- ja Tigris-jokien alajuoksuun sekä niiden yhteiseen laskujokeen Shatt-al-Arabiin rajoittuvilla alueilla, jotka nykyisin kuuluvat Etelä-Irakiin ja Lounais-Iraniin.

Mandealaisuus on osa alkuperäistä persialaista gnostilaisuutta. Se pohjaa kaksijakoiseen maailmankuvaan, jossa on ikuinen Valon maailma ja katoavainen pimeyden ja aineen maailma. Mandealainen luomismyytti esiintyy myös setiläisessä gnostilaisuudessa. Tässä myytissä paratiisin käärme kuvataan opastajaksi, joka pelastaa Aadamin ja Eevan tietämättömyydeltä ja pahuudelta. Kielletyn hedelmän syöminen kuvataan tiedon saamiseksi eli ensimmäiseksi vaiheeksi ihmiskunnan lunastustapahtumassa.

Mandealaisten mytologiassa ylintä Ju­ma­laa kutsuttiin muodottomaksi "Ykseydeksi", jonka ajallisina ja paikallisina ilmentyminä ovat hengen ja aineen maailmat sekä niiden olennot. Luojajumalalle eli demiurgille kuvataan kolme eri olemusta, joiden uskotaan luoneen aineellisen maailman ja ihmisen. Mandealaisten uskoon kuuluvat myös Valon maailman lähettiläät eli pelastajahahmot sekä ajatus sielun paluusta Valon maailmaan kuoleman jälkeen, jos ihminen oli saavuttanut tietoisuuden (nasirutha) jumalallisesta alkuperästään. Mandealaisten kirjoituksissa juutalaisten Jumala Jahve kuvataan pahaksi, alemmaksi jumaluudeksi.

Mandealaisten käsityksissä sielujen koti ja alkuperä on ylimmän Ykseyden luona, josta sielut ovat joutuneet maanpakon ja aineellisen ruumiin vangeiksi, mutta jonne ne lopulta jälleen palaavat. Mandealaiset uskovat, että tähdet ja planeetat vaikuttavat ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa. He myös uskovat, että pelastajahenget avustavat sieluja ihmiselämän aikana ja ohjaavat sen jälkeen Valon maailmaan.

Mandealaiset käyttävät symbolien ja kielikuvien esittämisessä erityistä kulttikieltä ja he personifioivat ideamaailman olioita ja luonteenpiirteitä. He käyttävät esoteerisia mysteerejä ja pyhiä sakramentteja puhdistamaan sielua ja edistämään sen kohoamista aineen maailmasta ja uudelleen syntymistä henkiseen ruumiiseen. Yksi mandealaisten keskeisimpiä sakramentteja oli rituaalinen kylpy eli kaste, jota suoritettiin virtaavassa vedessä. Kaste oli yleensä yhteinen rituaali, joka tapahtui mandealaisten pyhäpäivinä papin avustuksella, Kaste saattoi myös olla tiettyihin tilanteisiin liittyvä yksityinen rituaali. Uskovia mandealaisia on kutsuttu "kastetuiksi".

Mandealaiset vihkimysriitit olivat täysin salaisia ja ylimmät vihkimykset annettiin vain niille, joita pidettiin kykenevinä ymmärtämään ja säilyttämään salaisuudet. Heidän papeillaan on kolme vihkimysastetta: "oppilas", "aarteenvartija" ja "kansanjohtaja".

Mandealaisuus kielsi tappamisen, itsemurhan, väkivallan, häpäisemisen, valehtelun, varastamisen, aviorikoksen ja avioeron. He uskoivat sielun jättävän ruumiin, kun kolme päivää on kulunut hautauksesta. Heidän käsityksensä mukaan tuon kolmen päivän aikana sielusta muodostuu "valoruumis", joka nousee taivaaseen. Koska mandealaiset eivät uskoneet fyysisen ruumiin ylösnousemukseen kuoleman jälkeen, he suhtautuivat hautoihin välinpitämättömästi sen jälkeen, kun kolme päivää oli kulunut hautauksesta. Heidän käsityksensä mukaan ruumiin luut hajottuaan olivat uuden ruumiin siemeniä sielun seuraavassa elämässä.

Mandealaisuuden tärkein kirja on "Ginza", joka kertoo mandealaisten historiaa 200-luvulta alkaen sekä kuvaa heidän teologiaansa ja uskonnonharjoitustaan. Ginzan mukaan mandealaiset lähtivät Palestiinasta Jerusalemin temppelin hävityksen jälkeen 100-luvulla ja siirtyivät Luoteis-Iraniin. Mandealaisten rukouskirja on nimeltään "Qolasta". Heidän kolmas tärkeä kirjansa on sekä maallikoille että vihityille tarkoitettu "Johannes Kastajan kirja", joka sisältää Johanneksen ja Jeesuksen keskusteluja.

Mandealaisuutta harjoitetaan vielä nykyäänkin pääasiassa eteläisessä Irakissa ja Lounais-Iranissa. Irakissa mandealaisten tiedetään 2000-luvulla joutuneen toistuvasti äärimuslimien hyökkäysten kohteeksi ja mandealaiset ovat suurin joukoin paenneet alueelta. Irakilaisten pakolaisten muodostamia mandealaisia yhteisöjä elää monissa läntisissä maissa – suurimmat Ruotsissa (noin 5 000), Australiassa (noin 3 500) ja USA:ssa (noin 1 500). Iranissa nykyisin asuvien mandealaisten määräksi arvioidaan 5 000 – 25 000, joista mandean kieltä puhuu enää vain muutama sata.