Kristillinen gnostilaisuus syntyi ensimmäisellä vuosisadalla sen jälkeen, kun kristillisyys alkoi muotoutua. Kristittyjen seurakuntien piirissä arvosteltiin Paavalin luomaa kristinoppia ja sen vastapainoksi syntyi useita ryhmiä, suuntauksia, koulukuntia ja lahkoja, joissa esitettiin Jeesuksen opetuksille ja häneen liittyville kristillisille myyteille gnostilaiset tulkinnat.
Tunnetuin kristillisistä gnostikoista oli Valentinos, joka katsoi, että kaiken olevaisen lähtökohtana oli ihmiselle käsittämätön Todellinen Jumala, joka oli myös Raamatussa "Jumalaksi" kutsutun vähäisemmän jumalan alkulähde. Valentinos katsoi, että Jumalasta lähtöisin olevat emanaatiot jatkuivat pareittain ilmaisten kukin vuorollaan yhtä Jumalan ominaisuuksista. Hän uskoi, että kukin emanaatiopari oli edellistä heikompi ja laimeampi, koska oli edeltäjäänsä etäämpänä jumalallisesta alkulähteestä, ja että kolmenkymmenen emanaation jälkeen jumalallinen Valon maailma, "Täyteys", oli valmis. Viimeisen emanaation nimi oli Valentinoksen mukaansa Viisaus ja siitä tuli aineellisen maailman synnyttäjä.
Nämä ryhmät eivät siis olleet varsinaisesti kristillisiä, vaan tulkitsivat ja selittivät kristillisiä oppeja ja tekstejä vertauskuvallisesti eli tavalla, joka heidän mielestään vastasi Jeesuksen alkuperäisiä opetuksia. Näistä ryhmistä tärkeimpiä olivat seuraavat:
Ofiitit (perustajaa ei tiedetä, 100-luvulla jaa.)
Naassenit (perustajaa ei tiedetä, 100-luvulla jaa.)
Peratelaiset (Acembes, noin 130 jaa.)
Apostoli Tuomaan koulukunta (noin 140 jaa.)
Valentinolaisuus (Valentinos, noin 150)
Apelliitat (Apelles, noin 150)
Herakleaanit (Herakleon, noin 160)
Ptolemaioslaiset (Ptolemaios, noin 160)
Bardaisaanit (Bardaisan, noin 180)
Markosiaanit (Markos, noin 180)
Kolarbasiaanit (Kolarbasos, noin 180)